torstai 27. helmikuuta 2014

Kotiin

Kaikki päättyy aikanaan, kuten myös matka Patagoniaan. Haikein mielin heitimme jäähyvästit sunnuntaina aikaisin, tai ei nyt mitenkään erityisen aikaisin, El Chaltenille. Sebastian vei meidät bussiasemalle ja aloitimme pitkääkin pitkemmän kotimatkan. Ryan otti lennon samalle päivälle joten saatiin matkaseuraa.

Lauantaina pidettiin hostellilla pieni grillaushetki. Ostettiin kokonainen lampaanjalka ja makkaroita joilla juhlistettiin viimeistä iltaa. Lasillinen jos toinenkin fernettiä tuli myös nautittua hyvässä seurassa. Luonnollisesti, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, illallisen kruunasi neljänneskilo jäätelöä jätskibaarissa. Hyvä ilta. Yön tunneilla sidottiin vielä perhoja Alaskalaisen kaverin kanssa. Mahtava ilta.

Grillihetki

Perhoja
Jäätelöbaarissa
Sunnuntaina bussi lähti puoli kahdeksalta aamulla ja matka lentokentälle El Calafateen sujui ongelmitta. Lentokentällä jouduimme odottelemaan lentoa muutaman tunnin mutta aika kului nopeasti maukkaista empanadasista ja nopeammasta nettiyhteydestä nauttien.

Santi Sebastian and two motherfuckers!

Lento Buenos Airesiin lähti ajallaan ja koneen ikkunasta näin vielä viimesisen kerran Chaltenin massiivin varjot jotka siinsivät taivaanrannassa. Kotimatka oli alkanut.

Viimeisen aamun auringonnousu
Lauri ja Ryan oli hoitaneet meille lentokenttäkuljetukset ja yöpaikan Buenos Airesissa. Vanhat tutut El Cahltenista, Vicu ja Poli, tulivat meitä vastaan ja saimme viettää viimeistä iltaa Argentiinassa Buenos Airesin ulkopuolella Vicun vanhempien viikonloppuasunnolla hyvästä ruoasta nauttien. Välihuomautuksena mainittakoon ettei kämppä todellakaan ollut mitenkään vaatimaton viikonloppumökki. Varmaan10 huonetta, uima-allas ja hehtaarin takapihanurmikko.

Viikonlopputalo Buenos Airesissa
Aamulla hengailtiin lähes trooppisesta lämmöstä nauttien kunnes aika oli siirtyä lentokoneeseen kärsimään tuosta samaisesta lämmöstä. Lentokentällä ensimmäinen mäkkäriateria kahteen kuukauteen maistui mahtavalle. Suuri lentokone nousi ajallaan ja kaksitoistatuntinen lentomatka alkoi.

Lensimme lähes koko Basilian yli ja näimme sademetsää ja ukkospilviä ja taivaanrantaan jatkuvia mutkittelevian jokia. Pitkä lentomatka sujui jotenkin nopeammin kuin menomatkalla ja aamulla laskeuduimme Schipholiin Amsterdamiin, josta muutama tunti myöhemmin matka jatkui Helsinkiin, ja olimme kotona.

Pitkä matka kotia kohti
Joku joki keskellä Brasiliaa

Matka oli kokonaisuudessaan onnistunut. Vaikka sää alkumatkasta oli heikohko ja ylipäätään yleensäkin tavanomaista heikompi saimme silti sopivan paljon aikaiseksi. Laskelmiemme mukaan olimme seitsemän kertaa mäellä seitsemän viikon aikana. Ainakin osasta reissuista palautumiseen meni ihan reilusti aikaa joten välttämätä kauhean paljon enempää ei olisi edes jaksanut kiivetä. Ehkä vähän kuitenkin, mutta keleille ei oikein voi mitään.

Onneksi reissun loppupuolelle saimme ihan oikean ja tuulettoman sääikkunan ja pääsimme vähän kultaiselle graniitille kalliokengät jalassa. Se jotenkin ainakin osaltaan kruunasi reissumme. Tuli vähän tehtyä kaikenlaista kiipeilyä kaikenlaisessa ympäristössä. Jäätä, lunta, kalliota ja kaikkea siltä väliltä.

Tiesin että kyseiset vuoret olisivat haastavia. Sitä ei vaan osannut oikeen käsittää ennen kuin paikanpäällä miten haastavaa tuo kiipeily tuolla on. Tai, ei kiipeily ole sen haastavampaa kuin muuallakaan mutta edes se että saa pienimpiä huippuja kiivettyä vaatii kovaa työtä ja ripauksen onnea. Lähestymiset ovat pitkiä, välillä uskomattoman pitkiä ja usein huonossa kelissä jotta olisi sitten hyvän sään aikaan reitillä.

Kaiken kaikkiaan reissusta jäi hyvä mieli. Tuli opittua paljon uutta ja kerrattua vanhaa alppikiipeilyn saloista. Kiipeily Patagoniassa on haastavaa mutta järjettömän hienoa kun vihdoin pääsee mäelle ja on valinnut sopivan, ei liian helpon eikä liian vaikean, reitin. Tavanomaista alppikiipeilyä aimoannoksella seikkailua boostattuna.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Cerro Solo

Viimeisiä päiviä viedään. Keli tällä viikolla on ollut sitä tavanomaista. Jokunen auringonpilkahdus silloin tällöin harmaiden pilvien välissä. Torstai oli poikkeuspäivä ja aurinko pilkisti vähän pidempään. Tuulet tyyntyivät myös puoleksi päiväksi joten oli aika viimeiselle huipulle. 

Aika täällä kylillä on mennyt jäätelöä syöden ja aina välillä on käyty koittamassa sporttireittejä läheisillä kallioilla. Jotenkin ne jäätelön tuomat ekstrakalorit pitää polttaa, joten torstaina aamulla päätettiin lähteä kiipeämään mahtavaa Cerro Soloa. Tuosta vuoresta ollaan varmaan puhuttu eniten tämän matkan aikana. Onhan se kaunis vuori ja näkyy hyvin kylille vaikka olisi vähän huonompikin keli.

Aamulla kello oli soimassa kuuden aikaan, syötiin aamupalaa ja lähdettiin kävelemään tarkoituksena olla takaisin kämpillä ennen pimeäntuloa. Lähestyminen vuorelle kulkee laguna Torren kautta. Torre-joki ylitetään tirolilaisittain köyttä pitkin ja kävellään eteenpäin kunnes lähdetään nousemaan irtonaista kivirinnettä ylöspäin. Jossain vaiheessa siirrytään jäätikölle jota pitkin kävellään huipulle. Kaiken kaikkiaan nousua tulee kyliltä tulee vertikaalimetrejä noin 1800 metriä.

Kevyin kantamuksin matka Torre-järvelle taittui puoleentoista tuntiin tavanomaisen parin tunnin sijaan. Joen ylitys meni myös joutuisaan ja siinä yhteydessä syötiin vähän brunssia ja jatkettiin kävelyä. Pian olimmekin jo sorarinteellä matkalla ylöspäin. Sorakiipeily on hienoa. Yksi askel ylös ja samalla huomaat valuneesi kaksi askelta alaspäin. Jotenkuten sinnittelimme kiinteälle kalliolle ja matkanteko helpottui. Aurinko paistoi, ei tuullut ja oli lämmin. Rinne kävi jyrkemmäksi ja välillä joutui kiipeilemään jyrkempiä pätkiä ylöspäin. Ei mitään vaikeaa kuitenkaan. 

Nelisen tuntia lähdön jälkeen saavutimme alemmat lumikentät. Tästä voi jatkaa ylöspäin lumella tai sitten kallioharjannetta pitkin. Lauri ja Ryan kävelivät lumella kun minä valitsin kallioharjanteen. Minulla oli jalassa vaan kevyet  lähestymistossut ja olin varautunut lumiosuuksiin alumiiniraudoilla joten en halunnut kastella kenkiäni vielä tässä vaiheessa. Kallio oli myös  jonkin verran nopeampaa ja odottelin yläosassa poikia puolisen tuntia nauttien auringosta ja lämmöstä.

Oli aika pitää pieni lounastauko, viritimme köyden välillemme ja kapusimme viimeiset lumirinteet ylös suurimpia railoja vältelle. Adidaksen tennarit toimivat yllättävän hyvin lumikiipeilyssä ja huipulla oli pieni hetki aikaa kuivattaa läpimärkiä kenkiä ja sukkia. Näkymä oli sanoinkuvaamaton. Suuri jääkenttä lännessä, Cerro-laakso pohjoisessa,, viedma-järvi jäävuorineen etelässä ja El Chalten idässä. Vaikka hupulla tuulee, tällä kertaa ilma pysyi paikallaan. Nautinnollinen reissun viimeinen huippu.

Laskeutuminen sujui vailla ongelmia. Olimme takaisin Torre-järvellä puoli kuuden aikaan ja lähdimme kymmentä vaille kuusi kävelemään Chaltenia kohti. Olin tuuminut koko päivän pystyisikö tuon loppumatkan taittamaan tunnissa ja jalat tuntuivat vielä kohtalaisen tuoreelta joten päätin koittaa. Olin takaisin kylillä aika tarkkaan seitsemän aikaan. Hyvää kävelyä. 

Nopeusennätys Cerro sololle on tällä hetkellä noin kahdeksan tuntia kyliltä kylille. Meillä aikaa meni suurin piirtein 11 tuntia joten ihan hyvää kyytiä pidettiin. Kaiken kaikkiaan todella hieno tapa viettää viimeinen kiipeilypäivä tällä reissulla. Stressitöntä kiipeilyä hienossa kelissä.

Me käytiin juuri ostamassa bussiliput El Calafaten lentokentälle huomisaamuksi. Sebastian lupasi heittää meidät aamulla bussiasemalle ja kotimatka alkaa. Tänään täytyy vielä loppuviimeistellä tavaroiden pakkaukset. Lisäksi ollaan hankittu tuliaisia ja myyty jotain kiipeilykamoja paikallisille kiipeilijöille. Täältä on vaikea saada mitään kiipeilykamaa ja jos saa niin hinnat on todella korkeita. J§oka ilta hostellilla käy paikalliset kyselemässä kaikenlaisen kiipeilyrojun ja vaatteiden perään. Hyvää lisää reissubudjettiin.

Tänään on vielä viimeisen asadon(grillaushetken) aika Aylen Aikessa. Toisaalta on haikeaa jättää nämä upeat maisemat mutta on myös äärettömän mahtavaa lähteä kotimatkalle melkein kahden kuukauden reissun jälkeen.

Cerro Solo näkyy kylille. Luminen huppu heti keskeltä oikealla

Vähän lähempänä..

Tiimi Cerro Solon sorainteillä

Light & Fast

Lauri lähestyy Cerro Solon huppua. Taustalla Lago Viedma
Torren laakso hupulta katsottuna


Lauri huipulla

Lampaanjalka grillissä. Seba kokkina

El Chalten

Tää peto yritti syödä mun kengät...


maanantai 17. helmikuuta 2014

Chiaro di luna

Viimeiset neljä päivää keli on ollut täydellinen. Ehkä hieman kuuma tällaiselle pohjoisen kylmään tottuneelle. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja usein ilma seisoo lähes paikallaan. Hienoa keliä olla vuorilla.

Me lähdettiin tiistaina kävelemään Niponinoa kohti. Vihdoin oli luvattu se täydellinen sääikkuna jota tässä on odoteltu jo kuutisen viikkoa. Säätiedotus lupasi aurinkoa, lämpöä, kevyttä tuulta…. aika kiivetä kalliota.

Kävely niponinoon sujui vaivattomasti. Kun reitti on entuudestaan tuttu sujuu kävelykin joutuisammin, tai ainakin siltä se tuntuu. Illansuussa olimme perillä ja saaneet leirin pystyyn. Sama vanha kivenreuna mutta tällä kertaa ei tuuli koittanutkaan repiä telttaa riekaleiksi eikä satanut vettä. 

Keskiviikko meni auringosta nauttiessa ja iltapäivällä siirryttiin aivan suunnitellun reitin juureen, jotta aamulla olisi lyhyempi lähestyminen sekä jotenkin sääennuste antoi olettaa ettemme olisi ainoa tiimi reitillä ja halusimme olla ensimmäisinä kiipeämässä.

Meillä oli paljon ruokaa, keittelimme kahvia ja nautimme iltapäivän auringosta. Oli lämmin.

Torstaina aamulla kuuden aikaan olimme saaneet itsemme reitin ensimmäisen köydenpituuden alkuun. Reitiksi olimme tällä kertaa valinneet superklassikon, Chiaro di Lunan, Saint Exuperylle vajaa 800 metriä kalliota ja vaikein köydenpituus 6b+. Kiipeilyn pitäisi olla parasta mitä alueelta löytyy tuossa vaikeusasteessa.

Reitin ensimmäiset köydenpituudet seuraavat hienoa ramppia ja kiipeily on laadukasta. Sen jälkeen on pari köydenpituutta seinämäkiipeilyä jonka jälkeen tulee isot hyllyt noin reitin puolivälissä. Niiltä siirrytään ylemmälle seinämälle jonka neljä köydenpituutta vievät ylemmälle hyllylle. Tässä kohtaa täytyy siirtyä muutama kymmenen metriä sivulle josta halkeamasysteemi johtaa neljän köydenpituuden verran huipulle.

Aluksi kiipeily sujui joutuisasti. Vaikein köydenpituus on heti alussa ja se meni hienosti. Vaikka aurinko ei vielä paistanut seinälle, oli mukavan lämmintä kalliokiipeilylle. Ensimmäiset kymmenisen köydenpituutta meni kohtalaisen nopeasti kunnes saavuimme keskiosan jäisille halkeamille jotka osoittautuivat melko haastaviksi. Koetimme etsiä sopivaa tietä jäisen osion yli. Kaikki vähäisetkin jääkiipeilyvälineet olivat reitin juurella jonne olimme ne jättäneet aamulla. 

Pitkään pähkäiltyämme, ja koiteltuamme eri vaihtoehtoja joista jokainen tuntui enemmän tai vähemmän huonoilta, löysimme vaihtoehtoisen mutta kuivan reitin tämän osion yli. Kiipeily tällä köydenpituudella oli kohtalaista lukuun ottamatta erittäin heikkoa kivenlaatua. Graniitti tuntui murenevan käsiin. Saimme kuitenkin hiivittyä ylös seuraavalle suuremmalle hyllylle. 

Hyllyn jälkeen kiipeily oli hienoa kiipeilyä halkeamia pitkin ylöspäin. Vaikein näistä neljästä köydenpituudesta oli todella upeaa kiipeilyä hienoa halkeamaa pitkin ja suurimmalta osin hyvin varmistettavissa. Tässä vaiheessa alkoi olla jo väsynyt ja iltapäivä alkoi olemaan pitkällä. Pääsimme kuitenkin ylös ja viimeisten neljän köydenpituuden kimppuun. 

Lauri lähti haastamaan välillä märkiä ja välillä jäisiä halkeamia. Metri metriltä taistelimme tietä ylöspäin. Aurinko paistoi vielä mukavasti lämmittäen. Väsymys painoi koko ajan enemmän ja käsien iho alkoi olla koetuksella. Samoin kiipeilykengät painoivat jalkoja ja varpaat tuntuivat räjähtävän. 

Pääsimme huippuharjanteelle illalla joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä. Ilta alkoi hämärtyä. Halusimme aloittaa laskeutumisen valoisaan aikaan joten vain toiselle meistä oli aikaa käydä huipulla. Lauri oli köysistössä ensimmäisenä joten varmistin hänet huipulle ja alas, ja aloitimme laskeutumisen. Molemmat miehet olivat kaikkensa antaneet mutta matka oli vasta puolivälissä.

Laskeutuminen sujui kohtalaisen hyvin. Pitkällä halkeamareitillä laskeutumisessa riskinä on aina köysien jumiutuminen. Onneksi köydet tulivat alas joka kerta, ainakin alkumatkasta. Olimme ottaneet reitille mukaan vain pari litraa juomaa joten jano alkoi painaa kehossa melko paljon. Löysimme pieniä vesilammikoita joista saimme kuitenkin ryystettyä vettä suurimpaan janoomme.

Köydenpituus köydenpituudelta laskeuduimme alaspäin ja välillä pidimme hengähdystaukoja jotta aivot ja keho saisi välillä vähän lepoa. Laskeutumisankkurit olivat suurimmaksi osaksi hyviä mutta muutamia nauhalenkkejä ja kiiloja jouduimme jättämään ankkureihin jotta homma olisi turvallista.

Kello oli siirtynyt jo aamun tunneille kun pääsimme viimeisten laskeutumisten yläpäähän. Kerran köydet jäi pahasti jumiin halkeamaan ja jouduimme hakemaan ne kiipeämällä. Itse asiassa köysi jäi kaksi kertaa samaan kohtaan kiinni mutta lopulta se saatiin alas.

Olimme jättäneet kengät ensimmäisen vaikean köydenpituuden alle. Kuitenkin nyt huomasimme että varsinainen laskeutumisreitti ei seurannutkaan diagonaalisti kulkevaa vaikeaa köydenpituutta vaan meni suoraan alas. Saadaksemme kengät jouduimme vähän säätämään köysien kanssa, kiipeämään, laskeutumaan ja kiipeämään uudelleen.

Lopulta olimme takaisin reitin juurella kello kuusi aamulla, 24 tuntia lähdön jälkeen, väsyneinä mutta taas niin onnellisina. Pääsimme takaisin makuupusseille, teimme ruokaa ja joimme paljon. Oli nautinnollista juoda ja syödä pitkän päivän jälkeen. Nukuimme muutaman tunnin. Väsymyksen tilasta kertoo se, että heräsin kesken unien enkä tajunnut varmaan minuuttiin missä olin. Soittimesta kuului musiikkia mutta en tajunnut että mistä se tulee ja ihmettelin sitä aikani. Aika villi fiilis. Unien jälkeen kävelimme takaisin Niponinoon teltalle. Söime lisää ja nukuimme lisää ja taas söimme. Onneksi tällä kertaa ruokaa oli riittävästi.

Olimme ajatelleet kiipeävämme myös toisen linjan lauantaina mutta pitkä torstain kiipeilypäivä vei voiton näistä haaveista. Täytyy sanoa että lähes 800 metrisen reitin kiipeäminen ja laskeutuminen päivässä on aikamoisen raskas homma. Superdomon kiipeäminen oli raskas homma mutta tämänkertainen keikka oli kyllä vielä paljon raskaampi. Superdomolla laskeutuminen oli superhelppoa (tai ei nyt ehkä superhelppoa mutta helpompaa),ja sujui joutuisasti. Saint Exuperillä laskeutumisessa piti koko ajan miettiä esimerkiksi köysien kanssa säätämisessä.   

Ylöspäin mennessä homma sujui joutuisaan mutta keskiosan jäiset halkeamat veivät paljon energiaa. Ei ehkä niinkään paljon fyysistä energiaa mutta psyykkinen puoli oli koetuksella. Samoin laskeutuminen on todella raskasta hommaa. Pienetkin epäonnistumiset voi lisätä seinällä vietettävää aikaa merkittävästi. Esimerkiksi köysien jumittaminen voi helposti viedä ylimääräisen tunnin ja kun on väsynyt ja asennoitunut pääsemään pian lepäämään se on todella raskasta. Täytyy vaan muistaa hoitaa homma rauhassa ja hätäilemättä että homma pysyy hanskassa. Todella hieno kiipeilykokemus joka tapauksessa. On hämmentävää miten hyvin sitä kuitenkin pystyy toimimaan väsyneenäkin.

Eilen kävelimme kylille takaisin. Pikainen suihku, pizzaa, jäätelöä ja lasillinen tai pari hyvää punaviiniä. Jouduimme nukkumaan yön siivoushuoneen varapedeillä mutta yöunet oli silti taattu pitkän reissun jälkeen.

Mäelle menossa

Aurinkoista retkeilyä Niponinossa

Vasemmalta lähtien Fitz Roy, Poincenot, Rafael Huarez, Saint Exupery

Torre-ryhmä

Chiaro di lunan alkuköydenpituuksilta

Hyväää halkeamaa

Ylemmillä köydenpituuksilla aurinko paistaa ja on kuuma

Poikkikulku ylimmälle pääseinälle

Torre-ryhmä, Domo Blanco, Cerro Piergiorgio ja liuta pienempiä huippuja

maanantai 10. helmikuuta 2014

Mitä pakata laukkuun?

Kamaa on tarpeeksi

Taas on melkein viikko vierähtänyt siitä kun viimeksi päästiin kiipeämään vuorilla, hyvä aika kirjoitella hieman varusteista joita käytämme. Jotkut lukijat ovat niistä jo jotakin kyselleet, toivottavasti tämä kirjoitus vastaa kysymyksiinne! Aihe ei itsessään kovin mielenkiintoinen ole. Varusteet ovat työkaluja, jotkut parempia kuin toiset, kokeilen tuoda esille ne varusteet joista on ollut todella hyötyä täällä Patagoniassa.

Ensimmäinen asia joka iski vasten kasvoja saapuessamme pelipaikoille oli se, että täällä on talvi. Lämpötilat kylmiä, kaltsireitit jäisiä & lumisia, lähestymiset hankalia syvän lumen takia. Monelle tämä oli yllätys, koska viimeiset kaksi kautta ovat olleet todella lämpimiä. Moni tiimi päätyikin keskelle talvea ilman kunnon varusteita talvikiipeilyyn.

Meillä oli onneksi mukana kunnon kengät ja muutkin kamppeet kylmemmän kelin sekä jääkiipeilyn varalle. Näistä tamineista tyytyväisimpiä olemme olleet Scarpan Phantom Lite kenkiin. Käytännössä kengät vastaavat hyvin pitkälti La Sportivan baturoita. Kengät ovat mukavan kevyet, mutta silti tarpeeksi lämpimät niin, ettei varpaat palele varmistaessa pidempiäkin tuokioita. Tämän lisäksi kengät pitävät hyvin vettä, jalat pysyvät kuivina (=lämpiminä) märälläkin kelillä. Muutama kiipeilijä meidän hotellilta on palelluttanut varpaitaan pitkillä reiteillä liian kevyiden kenkien vuoksi, no bueno. Lisäksi scarpan kengät ovat siitä mukavat että ne joustavat jonkin verran pohjasta, joten kävely ei ole niin tuskaista kuin jäykemmillä kengillä, ja uskokaa tai älkää, sitä kävelyä täällä saa harrastaa jonkin verran.

Lämpimien kenkien lisäksi täällä on tarvinnut paljon lämpimiä vaatteita, ja hyväksi yhdistelmäksi on osoittautunut ns. kahden untsan taktiikka, tai tässä tapauksessa kahden kuitutakin taktiikka. Keli on niin vilpoista, että kiivetessä on ollut hyvä pitää ohuempaa kuitutakkia päällä ja taukoja & varmistamista varten repuista löytyy paksummat takit. Tällä yhdistelmällä on pärjännyt hienosti. Vaatteiden osalta pisteet kuitenkin menevät Arcteryxin Atom LT kuituhousuille. Pöksyt painavat kolmisen sataa grammaa, niissä on täysipitkät vetoketjut sivuilla, joten ne saa minuutissa päälle vaikka raudat olisivatkin jalassa. Housut ovat olleet eniten käytössä nukkuessa ja taukoja pidettäessä, mutta muutamilla reiteillä tarpeeksi vilpoisella säällä olemme kiivenneetkin nämä housut jalassa. Buenissimo!

Tästä pääsemmekin aasinsillalla yöpymisvarusteisiin. Tällä saralla edukseen on osoittautunut Mountain Hardwearin EV direct 2 teltta. Pieni, BD:n firstlightin kokoinen yksikerrosteltta johon mahtuu juuri ja juuri kaksi makuualustaa. Materiaali on kestävämpää ja painavampaa kuin firstlightissa. Teltta painaa noin 2kg, vajaa kilo enemmän kuin firstlight, mutta teltta on ollut sen ekstra kilon arvoinen. Vettä ei tule läpi rankemmallakaan sateella, niin kuin firstligtilla tuppaa tapahtumaan. Lisäksi teltta kestää tuulta paljon paremmin kuin firstlight.

Makuualustoina meillä on thermarestin neoairit, kevyet pieneen pakkautuvat ilmatäytteiset alustat. Untuvatäytteiset makuupussit painavat reilu puoli kiloa, niissä tarkenee juuri ja juuri kun nukkuu toppahousut ja ohut toppatakki päällä. Tärkeintä pusseissa on kuitenkin se, että molemmilla on suunnilleen saman painoiset pussit. Silloin kun palelee öisin niin tietää että kaverikin palelee…

Elintarpeellinen hyödyke näissä touhuissa on hyvä otsalamppu. Meillä molemmilla on matkassa Petzlin Nao. Lamppuhan on täysin ohjelmoitavissa omien tarpeiden mukaan. Lisäksi siinä on reaktiivinen moodi, tarkoittaen sitä että lamppu säätää itse valotehon tarpeen mukaan. Valotehoa löytyy ainakin tarpeeksi isompienkin kohteiden skouppailuun. Ainoana pienenä miinuspuolena lampussa voi pitää akkujen hyötysuhdetta verrattuna tavalliseen led-lamppuun. Täyteen ladattu akku kestää kyllä hyvin vaikka juuri tuon Superdomokeikan, mutta ei juuri sen enempää, riippuen tietysti minkälaisilla valotehoilla liikutaan. Meillä on aina vara-akku matkassa joten sillä asia on helposti ratkaistu.

Kiipeilyromua otimme mukaan reilusti, useampi setti kamuja, kiiloja, teräsraudat & hakut vaikeampaa kiipeilyä varten ja alumiiniraudat jotka saa kiinni lenkkareihin lumisia lähestymisiä varten. Toistaiseksi alumiinirautoja ei olla tarvittu, koska kelit ovat olleet niin kylmät että kalliokiipeilyt on voinut unohtaa täysin.



Alppikiipeilyssä, tai tällä kertaa Andikiipeilyssä, keveys on aina valttia ja sen myötä tarvitsee tarkkaan miettiä reittikohtaisesti mitä kiipeilykamaa kullekin reitille kantaa. Teknisimmillekkään mittareiteille emme ole vamaan kertaakaan kantaneet yhtä settiä enempää kamuja. Ehkä pari pienempää ekstrakokoa. Lisäksi pakka kiiloja ja nippu jääruuveja. Superdomolla meillä oli jääruuveja vissiin 14 kappaletta. Tietysti jos nyt lähtee kiipeämään puhdasta kalliota, jääruuveja ei tarvitse ollenkaan ja kamujen määrää tarvitsee kasvattaa. Lisäksi kiiloista sen verran että niitä olemme pitäneet reilusti mukana ihan siinä mielessä että niitä joutuu välillä jättämään laskeutumisankkureihin. Lisäksi olemme kantaneet mukana muutamaa hakaa.

Köysiksi valitsimme mukaan ohuet(reilu 8mm.) puoliköydet sekä ohuen sinkkuköyden(9,2mm). Toistaiseksi sinkkuköysi on ollut käytössä vain laakson sporttikallioilla. Muuten sinkkuköydellä pidempien kallioreittien kiipeäminen on yksinkertaisempaa ja nopeampaa kuin puolikkailla. Varsinkin kun kiivetään verrattain suoria halkeamalinjoja on sinkkuköydellä kiipeäminen nautinnollisempaa. Toinen puoliköysistä täytyy kuitenkin pitää mukana laskeutumista ajatellen. Köydet on 50 m., ja suurimmalle osalle reiteistä ihan tarpeeksi pitkät.

Muuten kiipeilykamat on aika pitkälti samat kuin ihan mille tahansa kiipeilymatkalle lähdettäessä. Valjaat, kengät, kypärä, mankkapussi, paljon nauhalenkkejä ja sulkurenkaita.

Lähestymisille on sauvat osoittautuneet todella hyödyllisiksi. Sauvoilla saa paljon säästettyä reisiä ylämäissä ja polvia alamäissä.

Yksi kysymys joka monia varmasti askarruttaa on lentoyhtiöiden lisäkilot ja miten saimme kaiken tavaran raahattua tänne maailman toiselle puolelle. Vaikka tavaramäärä tuntuu suurelta, meillä oli tavaraa tänne tultaessa ehkä maksimissaan 70kg. KLM:llä lisämatkalaukku maksaa 80 euroa joten aika iisisti ja pienellä lisäkustannuksella saimme tavarat tuotua perille ilman suurempia ongelmia.

Loppuviikolle on luvattu kohtalaista keliä joten huomenna on aika lähteä taas kävelemään ylöspäin kohti uusia seikkailuja.





keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Domo Blanco





Istun lumisella tasanteella. Keitin pihisee jalkojen juuressa. Kello on yksi yöllä. Tuuli puhaltaa irtonaista lunta joka paikkaa. Siitä huolimatta olo on suhteellisen mukava, lämmin. On pimeää. Laakson toisella puolella valtavilla Fitz Royn rinteillä näkyy otsalamppu pimeyden keskellä. Tuuli puhaltaa välillä, muuten on täysin hiljaista. Olemme pari tuntia aikaisemmin seisseet Domo Blancon huipulla ja nyt laskeudumme samaa reittiä alaspäin. Väsynyt mutta onnellinen olo.

…Ensin kuitenkin palataan muutama päivä taaksepäin.

Team Aylen Aike

Ilma on taas ollut perushuono. Päivät kuluu kiipeillessä täällä laaksossa. Hyvää ajanvietettä on myös vaeltelu vuorilla. Viime keskiviikkona lähdin kävelylle läheisille kukkuloille. Oli mahtavaa olla mäellä yksinään. Pääsin pienen kukkulan huipulle ja jäin hetkeksi istuskelemaan ja syömään eväitä. Istuin aivan hiljaa ja nautin auringon lämmöstä. Noin sadan metrin päähän kallion reunalle laskeutuu suuren suuri Andien kondori, legendaarinen lintu jonka olemme nähneet niin monta kertaa leijailevan laakson yläpuolella.

Nyt saan hyvän kuvan, ajattelen, ja lähden hiipimään kallion harjaa linnun suuntaan. Hiljaa, hiljaa hiippailen eteenpäin. Lintu istuu paikallaan ja nauttii maisemista. Pääsen yllättvän lähelle ja suuren koiran kokoinen lintu istuu vain muutaman metrin päässä minusta. Ilkeän näköinen lintu. Mahtava luontokokemus. Kuvailen lintua hetken kunnes se levittää siipensä ja liitelee tiehensä.

Andien Kondori


Torstaina sääennuste loppuviikolle näyttää vähän parempaa ja lähdemme kävelemän Torren laaksoon kohti Niponinon leiriä. Niponinon leiri on kolmas suurista kiipeilijöiden telttailualueista Cerro Torren juurella. Kävelymatka on pitkä. 20 kilometriä ylämäkeä, alamäkeä, metsää, moreenia, jäätikköä ja lunta myöhemmin pääsemme väsyneenä leiriin. Teltta pystyyn, vähän ruokaa naamaan ja aika käydä unille. Uni maistuu

Tirolilainen joen ylitys


Pari seuraavaa päivää osoittautuukin sään puolesta aikamoiseksi fiaskoksi. Istuskellaan teltassa ja aina välillä käydään vähän kävelyllä. Sataa räntää ja ulkona oleskelu ei oikein kiinnosta. Ankea keli. Onneksi hyvä paksu kirja auttaa ajankulumisessa.  Välillä myös syödään vähäisiä ruokavarantojamme.

Sunnuntaille luvattiin parasta keliä. Saamme vahvistuksen hyvälle kelille lauantaina kun muutama kiipeilijä saapuu leiriin. Lähdemme aamuyöstä kävelemään reitille.




Alkukaudesta lähes paikallistunut kovan luokan kiipeilijä Mikey Schaefer on avannut Domo Blanco vuorelle uuden reitin josta on saman tien tullut lähes superklassikko. Reitin Nimi on Super Domo ja se on nähnyt enemmän nousuja tällä kaudella kuin mikään muu kovemman luokan reitti massiivilla. Itse asiassa toistonousun päivänä, Domo Blancon hupulla olleiden määrä moninkertaistui kertaheitolla.

Lähestyminen sujuu ongelmitta. Myös kanadalaiset Alek ja Fred ovat lähdössä kiipeämään reittiä ja kävelemme suurimman osan matkasta yhdessä. Myöhemmin jatkamme reitillä enemmän tai vähemmän yhtä matkaa. Aurinko värjää noustessaan taivaanrannan ja hieman myöhemmin vuorenhuiput sanoinkuvaamattoman kauniiksi. On rauhallinen keli.

Reitti koostuu tavallaan kolmesta erillisestä osasta jotka yhdistyvät toisiinsa lumipoikkikuluilla. Jokainen osuus reitissä tuo aina jotain uutta ja mielenkiintoista. Myös vaikeus lisääntyy ylöspäin mentäessä.

Cerro Chalten aamunkoitteessa

Ensimmäinen osuus on Helppoa lunta ja jäätä. Se menee mukavasti ja nopeasti. Toinen osuus alkaa hieman vaikeammalla mixtakiipeilyllä ja hankaloituu ylöspäin mentäessä. Varsinainen kruxi-koydenpituus on juuri ennen toiselle lumipoikkikululle saapumista. Lähden ensin kiipeämään väärää jääränniä ja saavun mahdottomalta tuntuvan kalliopätkän alle ja joudun laskeutumaan takaisin varmistuspisteelle.

Lauri toisella köydenpituudella

Alek lähtee vuorostaan haastamaan jääränniä hieman oikealta ja taistellen saa itsensä ylös. Hyvää ja hankalaa kiipeilyä. Seuraamme perässä ja pääsemme toiselle lumipoikkikululle. Reitin loppukliimaksi näyttäytyy kokonaisuudessaan päästessämme lumikentälle. Vajaa 200 metriä enemmän tai vähemmän pystysuoraa jäätä ja viimeinen köydenpituus lähtee mahtavasta luolamuodostelmasta. Alek ja Fred menevät nyt edellä ja päätämme keitellä lumihyllyllä vähän lämmintä juomaa odotellessamme.

Fred lähtee haastamaan ensimmäistä jääpätkää ja pääsee vajaa puoleenväliin kunnes huonoksi onnekseen hänen jäärauta hajoaa. Niille jotka tietävät jääraudan rakenteesta jotain, kanta- ja varvasosaa  yhdistävä kappale katkeaa ja kärkiosa tipahtaa syvyyksiin. Kanadalaisten leikki loppuu siis tähän. He joutuvat laskeutumaan alas.
4 viimeistä köydenpituutta Superdomolla

Viimeinen köydenpituus jyrkkää jäätä


Me jatkamme ylöspäin. Lauri saa kovempana jäämiehenä vastuun jään kiipeämisestä ja minä seuraan parhaan taitoni mukaan perässä. Aikaa kuluu mutta nyt ollaan jo sen verran lähellä huippua että sinne mennään vaikka väkisin. Ilma muuttuu kylmäksi ja säännöllisin väliajoin ränniä pitkin sataa puuterimaista lunta niskaan tehden olosta ajoittain todella epämukavan. Taistellen mennään ylöspäin jääruuvi jääruuvilta. Käsivarsia alkaa väsyttää ja muutenkin alkaa olla jo aika potkittu olo. Kylmyys tunkee luihin ja ytimiin. Kello lähentelee kahdeksaa illalla kun ollaan vaikean kiipeilyn lopussa.





Huipulle on vielä parinkymmenen minuutin kävelymatka helppoja lumirinteitä ja olemme huipulla. Tuulee aivan järjettömästi ja sataa lunta mutta jotenkin sitä ei huomaa. Pitkän taistelun jälkeen saavutamme huipun ja olo on mitä mahtavin, helpottunut. Ympärillä näkyy vain valkoista. Olemme totaalisen lumimyrskyn keskellä. Nopeat huippukuvat ja aika lähteä alaspäin. Olemme aikaisemmin pähkäilleet että kunhan pääsemme aloittamaan vaikeampien köydenpituuksien laskeutumisen ennen pimeää, pitäisi laskeutumisen sujua ongelmitta.

Domo Blanco cumbre! Superdomo 500m. WI5, M6

Huippukuva

Päätämme hoitaa laskeutumisen rauhassa ja aikaa säästelemättä vaikka kello onkin jo paljon. Niin monista tarinoista on saatu lukea miten onnettomuudet tapahtuvat aina laskeutuessa kun tavallaan tavoite on saavutettu, pistetään aivot narikkaan ja aletaan hätäilemään.

Ensimmäiset jääköydenpituudet laskeudumme Abalakov-jääankkureista. Pitkällä jääruuvilla tehdään v:n mallinen tunneli josta saa hyvän ankkurin kun siitä pujottaa muutaman millin paksuista narua läpi. Etenemme hitaasti mutta tasaisesti. Pimeys laskeutuu vuorten ylle mutta onhan meillä hyvät otsalamput joilla valaista maisemaa.

Välillä keittelemme vähän lämmintä mehua. Ihan vaan juodaksemme sekä siksi että saa homman keskeytettyä hetkeksi. Väsyneenä rupeaa muuten helposti hätäilemään ja tekemään tyhmiä virheitä.

Laskeutuminen sujuu lopulta ongelmitta. Joudumme uhraamaan muutaman metrin narua, muutaman nauhalenkin ja muutamia kiiloja. Pääsemme jäätikölle onnellisena joskus yhden ja kahden välillä yöllä oltuamme seinällä parikymmentä tuntia.

Olemme jättäneet aamulla repun ja sauvat reitin juureen lumikuoppaan. Jätimme yhden vaellussauvan pystyyn lumeen. Vaellussauva oli Alekin ja kiinnitetty reppuun. Kanadalaiset olivat ottaneet vaellussauvansa alaspäin mennessään ja jättäneet yhden meidän sauvoista lumihankeen pystyyn. Sauva oli vaan jätetty pari metriä väärään paikkaan. Kaivoimme yöllä puolitoista tuntia ja aika monta kuutiota lunta sauvan läheisyydestä mutta emme löytäneet reppua ja sauvoja mistään. Jotenkin ajattelimme Kanadalaisten ottaneen repun ja sauvat mukaan ajatellen että ne hukkuisivat lumeen. Lähdemme takaisin leiriin.

Pari tuntia myöhemmin olimme teltoilla mutta reppua ei ollut missään. Kanadalaiset  kertoivat jättäneensä repun ylös. Väsyneen mieli muuttui synkäksi. Asiaa ei auttanut että olimme valvoneet juuri 26 tuntia putkeen ja syöneet koko aikana vain 6 suklaapatukkaa. Tosin missään vaiheessa ei ollut nälkä.

Keittelimme aamun sarastaessa pastaa. Mä olin väsynyt. Jokainen voi miettiä miten väsynyt ihminen voi olla jos on vaikka kävellyt 26 tuntia putkeen. Kello oli kuusi aamulla. Lauri oli niin tohkeissaan repusta että päätti lähteä takasin saman tien etsimään reppua. Hullu kaveri… Tosin ilman reppua on aika hankalaa kantaa tavaroita parikymmentä kilometriä takaisin kylille.

Lauri taisteli tiensä takaisin reitin juurelle, löysi repun ja oli takaisin teltalla vähän yhdeksän jälkeen. Hyvä veto kaiken muun lisäksi. Nukuttiin vielä pari tuntia ja yhden aikaan lähdimme kävelemään takaisin kylille. Ruokavarantomme olivat käyneet aika vähiin ja nälkä alkoi kurnia viimeisillä kilometreillä. Silmissä siinsi kylmä olut ja iso pizza jotka olimme mielestämme vähintäänkin ansainneet.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Odotellessa parempaa keliä




Uusi reitti kylän laitakalliolla


Nyt on ollut tähän asti pisin jatko huonoa keliä. Vuoret on suurimman osan aikaa pilvien peitossa ja tuuli puhaltaa aivan liian kovaa. Vaikka tuolla ylhäällä onkin huonoa keliä, voi kylillä olla ihan siedettävä keli. Muita kuin vuorikiipeilyaktiviteetteja ajatellen se onkin hyvä asia.

Viime päivät on kuluneet urheilullisemman kiipeilyn parissa. Lauantaina kiivettiin iltapäivällä kylän laitamilla olevalla kalliolla yksi viiden köydenpituuden sporttireitti. Reitti on kohtalaisen uusi, kolmisen viikkoa vanha. Nimestä tai greidistä(vaikeusasteesta) ei ole tietoa mutta reitti oli hieno, hienompi kuin alhaalta katsottuna näytti. Mukavan hankala joka tapauksessa.
Colin lähettää
Sunnuntaina satoi ankarasti vettä ja käytiin boulderoimassa El Diamante-nimisellä boulderilla. Hieno kattopätkä hyvillä otteilla täysin suojassa sateelta. Maanantaina vietin koko päivän boulderoiden Cato Negro bouldereilla. Mukana oli muutama todella vahva kaveri ja oli todella motivoivaa kiivetä siinä seurassa. Hyviä bouldereita, oikeastaan ihan maailmanluokkaa. Monta hienoa ongelmaa tuli kiivettyä. Pari ihan uuttakin harjattiin ja kiivettiin porukalla. Hyvä päivä, ihan treeninkin kannalta.

Lauri koettaa pysyä perässä
Eilen Lähdettiin Laurin kanssa kävelemään La Platealle. Kymmenen kilometriä laaksoa ylöspäin. Käytiin siellä jo viime viikolla kertaalleen. Ihan kelpo sporttikallio. Alasektorilla on mukavia lämmittelyreittejä 6b:stä alemmille seiskagreipeille. Ylemmällä sektorilla on hyviä 25 metrisiä reittejä 7a:sta ylöspäin aina kaseihin asti. Maisemat on kauniit ja oikeastaan tuntui kuin olisi ollut jossain päin Espanjaa. Samanlainen maisema ja samanlainen kasvisto. Lämmintä auringossa. Vietettiin koko päivä kalliolla ja saatiin hyviä reittejä kiivettyä. Hyvää reeniä. 

La Platea

Sekä menomatkalla että takaisin tullessa liftattiin. Liftaaminen onkin kohtalaisen yleinen tapa liikkua täällä paikasta toiseen ja toimii ihan kohtalaisesti. Viikolla ihmisiä on liikkeellä vähän vähemmän mutta aika nopeasti joku yleensä pysähtyy ja saa kyydin perille.

Pitkä tie kulkea ennen kuin joku ottaa kyytiin
Koko viime yön ja tämän aamun on satanut taas aikalaisen rankasti. Vuoret on muuttuneet täysin valkoiseksi. Lunta on vuorilla paljon. Koko tämä kausi on mennyt samanlaisissa merkeissä. Lyhyitä sääikkunoita huonon kelin välissä. Juttelimme Colin Haleyn, tunnetun alppikiipeilijän, kanssa joka tuli tänne marraskuun puolessavälissä. Koko aikana siitä lähtien keli on ollut tavanomaista huonompi. Ei yhtään kunnollista sääikkunaa, ei mahdollisuuksia mihinkään suurempaan. Esimerkiksi Cerro Torrelle ei ole vielä kukaan kiivennyt vaikka viime vuonna varmaan 50 ihmistä saavutti huipun. Ja nyt ei ole kyse siitä etteikö täällä olisi tarpeeksi kovia yrittäjiä. Kovat brittimiehet, siis ihan oikeesti kovat, lähtivät eilen kotiin. Ne ei saaneet aikaiseksi oikeastaan mitään.

Kaksi viime vuotta olivat paljon tavallista parempia. Viikon mittaisia sääikkunoita. Kallioreitit olivat kunnossa. Täällä on paljon porukkaa tällä hetkellä joilla ei ole minkäänlaista jääkiipeilyvarustusta mukana. Tänä vuonna täällä on oikeastaan pelkästään jääkiipeilyä, joten noilla kavereilla ei ole mitään tekemistä täällä. Kylillä alkaa enemmän ja enemmän olemaan turhautuneita kiipeilijöitä. Varsin ongelmallinen vuoristoalue. Mutta toisaalta jos täällä ei olisi tällaista, ei puhuttaisi samasta paikasta. Patagonia on kova paikka kaikille.

Ei pidä kuitenkaan valittaa. Molemmat meistä aivan varmasti tiesi minne ollaan lähdössä ja minkälainen keli täällä on. 

Onneksi loppuviikolle on luvassa pilkahdus hyvää keliä. Jos ennuste ei muutu lähdetään uusien projektien kimppuun. Olisi mukavaa päästä kiipeämään kalliota mutta katseet kannattaa ehkä kuitenkin pitää jääreiteillä. Lunta on taas sen verran että ainakin yksi lämmin päivä menee lumen sulamiseen.

Näillä taas jatketaan.

Taas yks kuva vuorista

perjantai 24. tammikuuta 2014

Poincenot yrkkä #2 ja muutama kuva


 Viime viikonlopusta toivuttuamme lähdettiin ottamaan revanssia Poincenotista. Retkestä ei nyt sinällään jäänyt paljoa kerrottavaa jälkipolville mutta kerrotaan nyt se vähäkin.

Päätettiin ottaa nopean iskun tekniikka käyttöön ja keskiviikkona iltapäivällä lähdettiin kävelemään mäelle. Tällä kertaa valittiin lähestymisreitiksi suoraan kylästä lähtevä polku Laguna de los tresille. Kävelyä leiripaikkaan tulee hieman enemmän kuin aikaisemmalle lähestymisele Piedras negrasiin mutta polku on parempikulkuista ja nopeaa.

Leiripaikalla oltiin joskus ennen viittä iltapäivällä. Teltta jäi kylille ja oltiin varauduttu nukkumaan ne muutamat tunnit ennen reitille lähtöä taivasalla. Sää oli kaunis, vuoret nousivat taivaisiin ja taivasalla oli hyvä nukkua.

Herätyskello oli soimassa klo 23. Tällä kertaa tavanomainen aamupalakakku oli päässyt loppumaan kaupasta joten jouduttiin tyytymään kekseihin ja suklaapatukoihin sekä tietysti teehen. Pian olimme jo kävelemässä ylämäkeen. Leiripaikalta reitin juureen on korkeuseroa suurin piirtein 1200 metriä. Välissä pidettiin mehutaukoa Paso Superior-leirissä joka on noin 2/3 korkeuserosta.

Jossain vaiheessa mäkeä alkoi sataa lunta ja sitä sitten pyryttikin ihan kiitettävästi. Odottelimme tunnin reitin alapuolella olevilla rinteillä lumisateen lakkaamista. Tähän mennessä uutta lunta oli tullut noin 30-40 cm. Riittävän kauan odoteltuamme päätimme yhteistuumin lähteä takaisin alas. Reitin juurelle oli kerääntynyt jo jonkin verran muutakin porukkaa jotka jäivät vielä odottelemaan.

Meidän päätökseen lähteä alas, suurin tekijä oli juuri tuo tuore lumi. Poikkikulku jonka reitille päästäkseen joutuu tekemään kulkee jyrkkien lumirinteiden alla ja tuo seikka tuntui liian kuumottavalta. Lisäksi meillä oli kokemusta reitin ylemmiltä koydenpituuksilta jotka ei lumisena oikein houkutelut.

Aloitimme kävelyn alamäkeen ja koko ajan tuli porukkaa vastaan jotka olivat menossa reitille. Keli alkoi tietysti kirkastumaan. Päästös oli tehty ja oltiin kävelemässä jo aika pitkällä alamäessä. Leiriin päästiin joskus seitsemän aikaan ja keli oli jo aika hyvä. Huiput oli vielä pilvessä mutta karvaasti katselimme mustia pisteitä jotka nousivat ensimmäisiä lumirinteitä reitille. 

Kun vihdoin päästiin takaisin, pitkän kävelyn jälkeen, kylille, keli oli mitä parhain. Ei tuulta eikä pilviä. Vähän siinä vaiheessa harmitti ja mietitytti oliko päätös oikea. Nukuttiin melkeen koko päivä ja illalla lähdin Ryanin kanssa kävelemään ja valokuvailemaan läheiselle kukkulalle. Laskevan auringon valo muodosti mahtavia varjoja ja vuoret olivat upean näköiset taivaanrannassa.Paikalliset kaiffarit oli virittäneet highlinen ja oli mukava katsella poikien edesottamuksia nuoralla.

Lauri oli ähtenyt viettämään Johanin ja Steven läksiäisiä. Me syötiin pihvit Ryanin kanssa ja liityttiin läksiäisjuhliin jäätelöbaarissa. 

Peruspäivä vuorlla vaikka kiipeilyä ei tullut juuri tehtyäkään. 2 vertikaalikilometriä kävelyä ylös alas ja linnuntietä varmaan joku 13 suuntaansa. Jos ei muuta niin kävelykunto parani.

Sen verran täytyy vielä lisätä että suurin osa tiimeistä jotka lähtivat kiipeämään poincenotille, kääntyivät jo varsin varhaisessa vaiheessa alas. Olosuhteet olivat lumiset, kiipeily vaikeaa ja liian kuumottavaa.Yks tunnettu tekijämies oli jopa ottanut aikamoiset lennot köyteen kruxikohdasta. Mitään ei onneksi sattunut. Ehkä Valintamme kääntyä aamulla alas oli kuitenkin oikea.


El Chalten ja vuoret


Patagonian tipu


Leipaikalla vuorten syleilyssä. Cerro Chalten suurimpana

Sumuiset vuoret. Poincenot on massiivin Toiseksi korkein huippu juuri kuvan keskikohdasta vasemmalla

"Eiköhän me lähdetä alas"

Paikalliset highlinettää

Vuoret ilta-auringossa

Minä ja maailman kauneimmat vuoret
Poikien läksiäiset jäätelöbaarissa