Odotellessa parempaa keliä

Uusi reitti kylän laitakalliolla

Nyt on ollut tähän asti pisin jatko huonoa keliä. Vuoret on suurimman osan aikaa pilvien peitossa ja tuuli puhaltaa aivan liian kovaa. Vaikka tuolla ylhäällä onkin huonoa keliä, voi kylillä olla ihan siedettävä keli. Muita kuin vuorikiipeilyaktiviteetteja ajatellen se onkin hyvä asia.

Viime päivät on kuluneet urheilullisemman kiipeilyn parissa. Lauantaina kiivettiin iltapäivällä kylän laitamilla olevalla kalliolla yksi viiden köydenpituuden sporttireitti. Reitti on kohtalaisen uusi, kolmisen viikkoa vanha. Nimestä tai greidistä(vaikeusasteesta) ei ole tietoa mutta reitti oli hieno, hienompi kuin alhaalta katsottuna näytti. Mukavan hankala joka tapauksessa.

Colin lähettää

Sunnuntaina satoi ankarasti vettä ja käytiin boulderoimassa El Diamante-nimisellä boulderilla. Hieno kattopätkä hyvillä otteilla täysin suojassa sateelta. Maanantaina vietin koko päivän boulderoiden Cato Negro bouldereilla. Mukana oli muutama todella vahva kaveri ja oli todella motivoivaa kiivetä siinä seurassa. Hyviä bouldereita, oikeastaan ihan maailmanluokkaa. Monta hienoa ongelmaa tuli kiivettyä. Pari ihan uuttakin harjattiin ja kiivettiin porukalla. Hyvä päivä, ihan treeninkin kannalta.

Lauri koettaa pysyä perässä

Eilen Lähdettiin Laurin kanssa kävelemään La Platealle. Kymmenen kilometriä laaksoa ylöspäin. Käytiin siellä jo viime viikolla kertaalleen. Ihan kelpo sporttikallio. Alasektorilla on mukavia lämmittelyreittejä 6b:stä alemmille seiskagreipeille. Ylemmällä sektorilla on hyviä 25 metrisiä reittejä 7a:sta ylöspäin aina kaseihin asti. Maisemat on kauniit ja oikeastaan tuntui kuin olisi ollut jossain päin Espanjaa. Samanlainen maisema ja samanlainen kasvisto. Lämmintä auringossa. Vietettiin koko päivä kalliolla ja saatiin hyviä reittejä kiivettyä. Hyvää reeniä. 

La Platea

Sekä menomatkalla että takaisin tullessa liftattiin. Liftaaminen onkin kohtalaisen yleinen tapa liikkua täällä paikasta toiseen ja toimii ihan kohtalaisesti. Viikolla ihmisiä on liikkeellä vähän vähemmän mutta aika nopeasti joku yleensä pysähtyy ja saa kyydin perille.

Pitkä tie kulkea ennen kuin joku ottaa kyytiin

Koko viime yön ja tämän aamun on satanut taas aikalaisen rankasti. Vuoret on muuttuneet täysin valkoiseksi. Lunta on vuorilla paljon. Koko tämä kausi on mennyt samanlaisissa merkeissä. Lyhyitä sääikkunoita huonon kelin välissä. Juttelimme Colin Haleyn, tunnetun alppikiipeilijän, kanssa joka tuli tänne marraskuun puolessavälissä. Koko aikana siitä lähtien keli on ollut tavanomaista huonompi. Ei yhtään kunnollista sääikkunaa, ei mahdollisuuksia mihinkään suurempaan. Esimerkiksi Cerro Torrelle ei ole vielä kukaan kiivennyt vaikka viime vuonna varmaan 50 ihmistä saavutti huipun. Ja nyt ei ole kyse siitä etteikö täällä olisi tarpeeksi kovia yrittäjiä. Kovat brittimiehet, siis ihan oikeesti kovat, lähtivät eilen kotiin. Ne ei saaneet aikaiseksi oikeastaan mitään.

Kaksi viime vuotta olivat paljon tavallista parempia. Viikon mittaisia sääikkunoita. Kallioreitit olivat kunnossa. Täällä on paljon porukkaa tällä hetkellä joilla ei ole minkäänlaista jääkiipeilyvarustusta mukana. Tänä vuonna täällä on oikeastaan pelkästään jääkiipeilyä, joten noilla kavereilla ei ole mitään tekemistä täällä. Kylillä alkaa enemmän ja enemmän olemaan turhautuneita kiipeilijöitä. Varsin ongelmallinen vuoristoalue. Mutta toisaalta jos täällä ei olisi tällaista, ei puhuttaisi samasta paikasta. Patagonia on kova paikka kaikille.

Ei pidä kuitenkaan valittaa. Molemmat meistä aivan varmasti tiesi minne ollaan lähdössä ja minkälainen keli täällä on. 

Onneksi loppuviikolle on luvassa pilkahdus hyvää keliä. Jos ennuste ei muutu lähdetään uusien projektien kimppuun. Olisi mukavaa päästä kiipeämään kalliota mutta katseet kannattaa ehkä kuitenkin pitää jääreiteillä. Lunta on taas sen verran että ainakin yksi lämmin päivä menee lumen sulamiseen.

Näillä taas jatketaan.

Taas yks kuva vuorista

Poincenot yrkkä #2 ja muutama kuva

 Viime viikonlopusta toivuttuamme lähdettiin ottamaan revanssia Poincenotista. Retkestä ei nyt sinällään jäänyt paljoa kerrottavaa jälkipolville mutta kerrotaan nyt se vähäkin.

Päätettiin ottaa nopean iskun tekniikka käyttöön ja keskiviikkona iltapäivällä lähdettiin kävelemään mäelle. Tällä kertaa valittiin lähestymisreitiksi suoraan kylästä lähtevä polku Laguna de los tresille. Kävelyä leiripaikkaan tulee hieman enemmän kuin aikaisemmalle lähestymisele Piedras negrasiin mutta polku on parempikulkuista ja nopeaa.

Leiripaikalla oltiin joskus ennen viittä iltapäivällä. Teltta jäi kylille ja oltiin varauduttu nukkumaan ne muutamat tunnit ennen reitille lähtöä taivasalla. Sää oli kaunis, vuoret nousivat taivaisiin ja taivasalla oli hyvä nukkua.

Herätyskello oli soimassa klo 23. Tällä kertaa tavanomainen aamupalakakku oli päässyt loppumaan kaupasta joten jouduttiin tyytymään kekseihin ja suklaapatukoihin sekä tietysti teehen. Pian olimme jo kävelemässä ylämäkeen. Leiripaikalta reitin juureen on korkeuseroa suurin piirtein 1200 metriä. Välissä pidettiin mehutaukoa Paso Superior-leirissä joka on noin 2/3 korkeuserosta.

Jossain vaiheessa mäkeä alkoi sataa lunta ja sitä sitten pyryttikin ihan kiitettävästi. Odottelimme tunnin reitin alapuolella olevilla rinteillä lumisateen lakkaamista. Tähän mennessä uutta lunta oli tullut noin 30-40 cm. Riittävän kauan odoteltuamme päätimme yhteistuumin lähteä takaisin alas. Reitin juurelle oli kerääntynyt jo jonkin verran muutakin porukkaa jotka jäivät vielä odottelemaan.

Meidän päätökseen lähteä alas, suurin tekijä oli juuri tuo tuore lumi. Poikkikulku jonka reitille päästäkseen joutuu tekemään kulkee jyrkkien lumirinteiden alla ja tuo seikka tuntui liian kuumottavalta. Lisäksi meillä oli kokemusta reitin ylemmiltä koydenpituuksilta jotka ei lumisena oikein houkutelut.

Aloitimme kävelyn alamäkeen ja koko ajan tuli porukkaa vastaan jotka olivat menossa reitille. Keli alkoi tietysti kirkastumaan. Päästös oli tehty ja oltiin kävelemässä jo aika pitkällä alamäessä. Leiriin päästiin joskus seitsemän aikaan ja keli oli jo aika hyvä. Huiput oli vielä pilvessä mutta karvaasti katselimme mustia pisteitä jotka nousivat ensimmäisiä lumirinteitä reitille. 

Kun vihdoin päästiin takaisin, pitkän kävelyn jälkeen, kylille, keli oli mitä parhain. Ei tuulta eikä pilviä. Vähän siinä vaiheessa harmitti ja mietitytti oliko päätös oikea. Nukuttiin melkeen koko päivä ja illalla lähdin Ryanin kanssa kävelemään ja valokuvailemaan läheiselle kukkulalle. Laskevan auringon valo muodosti mahtavia varjoja ja vuoret olivat upean näköiset taivaanrannassa.Paikalliset kaiffarit oli virittäneet highlinen ja oli mukava katsella poikien edesottamuksia nuoralla.

Lauri oli ähtenyt viettämään Johanin ja Steven läksiäisiä. Me syötiin pihvit Ryanin kanssa ja liityttiin läksiäisjuhliin jäätelöbaarissa. 

Peruspäivä vuorlla vaikka kiipeilyä ei tullut juuri tehtyäkään. 2 vertikaalikilometriä kävelyä ylös alas ja linnuntietä varmaan joku 13 suuntaansa. Jos ei muuta niin kävelykunto parani.

Sen verran täytyy vielä lisätä että suurin osa tiimeistä jotka lähtivat kiipeämään poincenotille, kääntyivät jo varsin varhaisessa vaiheessa alas. Olosuhteet olivat lumiset, kiipeily vaikeaa ja liian kuumottavaa.Yks tunnettu tekijämies oli jopa ottanut aikamoiset lennot köyteen kruxikohdasta. Mitään ei onneksi sattunut. Ehkä Valintamme kääntyä aamulla alas oli kuitenkin oikea.

El Chalten ja vuoret

Patagonian tipu

Leipaikalla vuorten syleilyssä. Cerro Chalten suurimpana

Sumuiset vuoret. Poincenot on massiivin Toiseksi korkein huippu juuri kuvan keskikohdasta vasemmalla

"Eiköhän me lähdetä alas"

Paikalliset highlinettää

Vuoret ilta-auringossa

Minä ja maailman kauneimmat vuoret

Poikien läksiäiset jäätelöbaarissa

Harhailua Poincenotilla ja päivä vuoristopelastajana

 Viime viikon alkupuolisko meni lepäillessä ja kiivetessä täällä kylillä pienemmillä kallioilla. Loppuviikolle oli luvattu hyvää ilmaa joten keskiviikkona puolilta päivin saimme kyydin Rio Electricon sillalle ja tuttu haikki peruleiriin Piedras negrasiin oli taas edessä.

Lauri topokirjan kimpussa

Sääikkuna näytti aiempaa lupaavammalta joten olimme varanneet mukaan runsaasti ruokaa jotta voisimme viettää pidemmänkin ajan mäellä. 

Sillalta katsottuna sää ylempänä laaksossa näytti synkältä. Ja olihan se kun pääsi lähemmin katsomaan. Vesisadetta ja tuulta. Melkeen kaikki kamat oli enemmän tai vähemmän läpimärkiä päästessämme leiriin. Onneksi olin tajunnut pakata makupussin vesitiiviisti joten se oli sentään kuiva. Aamuyölle oli luvattu sään paranevan joten kello soimaan puolille öin ja nukkumaan.

Sebastian laittaa Wishmasterin soimaan

Kello 00 sataa. Kello 02 sataa. Sen jälkeen ei enää laitettu kelloa soimaan. Säätiedotus oli pielessä ja sade jatkui koko torstaipäivän. Hengailtiin teltalla, syötiin ja nukuttiin. Paikalle oli taas kerääntynyt aikamoinen joukko kiipeilijöitä eripuolilta maailmaa ja jokainen omalla tahollaan juoni suunnitelmia.

Argentiinalaista lihaa

Meillä oli suunnitelmana lähteä Poincenotille, kauniille ja toiseksi korkeimmalle huipulle Fitz Royn massiivissa.. Olimme tehneet suunnitelman Ryanin ja Zachin kanssa. Leirissä oli myös muita innokkaita lähtijöitä Poincenotille. Yksi Etelä-Afrikkalais-Meksikolainen tiimi oli kovasti lyöttäytymässä  meidän matkaan. Pieni keskustelu Yhden jenkkioppaan kanssa sai ne muuttamaan mielensä. “Ootteko hulluja. Noi Suomalaiset lähti kaks tuntia meidän jälkeen käveleen tänne mäelle ja oltiin samaan aikaan perillä. Ette pysy millään niitten perässä.” Etelä-Afrikka-Meksiko meni muulle reitille.

Lähestymistä sateessa

Piedras Negras leiri sijaitsee lähes täysin Fitz-royn massiivin toisessa päässä Poincenotiin nähden. Kello piti laittaa aamulla aikaisin soimaan. Tai oikeastaan kello oli soimassa kello 23 illalla ja lähdettiin matkaan puolenyön aikoihin. Käveltiin ensin viitisen tuntia jäätikön poikki. Onneksi lunta ei ollut aivan yhtä paljon kuin viime kerralla. Keitin oli mukana ja pidettiin pari teetaukoa matkalla. 

Aurinko alkoi juuri värjätä pilviä kauniin oranssiksi kun ylitettiin reunarailo. Vuorena Poincenot on juuri sellainen kuin vuoren kuuluu ollakin. Terävä piikki. Whillans-Cochrane on reittinä superklassikko. Se on helpoin reitti vuorelle. Ensin kolmisen sataa metriä helpohkoa jäätä ja lunta, pari köydenpituutta jyrkempää kiipeilyä jäällä ja kalliolla joka johtaa suurille hyllyille josta on muutama köydenpituus helpohkoa kalliokiipeilyä huipulle. Kuumottavin osuus reitillä on varmaankin reunarailon ylitys ja itse reitille pääsy. Kiipeily kohdassa ei ole mitenkään vaikeaa mutta todella ilmavaa, ja lumirinne jota kiivetään päätyy 500 metriseen pystysuoraan seinämän joten paikka on todella ilmava.

Teetä ja kakkua naamaan

Meidän kiipeily sujui ongelmitta. Päästiin ensimmäisenä reitille. Taakse jäin viisin jenkkikiipeilijää ja pari Itävaltalaista. Lumiramppi meni nopeasti ja sen jälkeen päästiin jyrkempien mixtapätkien kimppuun. Ensimmäinen kruksiköydenpituus oli kalliota jonka päällä jäätynyttä lunta ja jäätä. Lauri oli köyden terävässä päässä ja kuumottava köydenpituus meni hienosti pienen empimisen jälkeen. Päätimme auttaa kanssakiipeilijöitä ja hilasimme yläköyden vaikean kohdan yli heille. Seuraava köydenpituus oli paremmin varmistettavissa mutta ehkä hieman vaikeampi. Oli mun vuoro mennä edellä ja kiipesin 50 metriä jäätä lunta ja kiveä, ihan hyvä ja mielenkiintoinen köydenpituus joka johdatti meidät suurille hyllyille.

Tästä  eteenpäin kiipeilyn pitäisi olla helpohkoa kalliota huipulle. Reitti olikin vaikeampaa seurata kuin oletimme ja kiertelimme ja kaartelimme etsien heikointa kohtaa vuorenrinteessa. Kallio oli kauttaaltaan sentin paksuisessa jäässä ja eteneminen oli hidasta. Asiaa ei helpottanut auringon kääntyminen pohjoisen puolelle, itse olimme eteläpuolella. Oli kylmä ja viima teki olosta sietämättömän. Lisää kerroksia päälle. Untuvatakkia ja toppahousua jalkaan ja taas oli ihan kohtalaisen mukava olla. Muutaman köydenpituuden jälkeen pääsimme vihdoin reitille ja huippuharjanne näkyi muutama köydenpituus ylempänä. 

Iltapäivä oli jo kuitenkin pitkällä ja eteneminen sen verran hidasta että päätimme kääntyä takaisin. Tavoitimme jenkkikiipeilijät vaikeiden köydenpituuksien yläpäässä. Hekin olivat päättäneet jättää leikin sikseen ja kääntyä alas. Muutama tunti laskeutumista, sama kuumottava poikkikulku vastakkaiseen suuntaan ja olimme takaisin jäätiköllä alkuillasta. Odottelimme Jenkkikavereita ja keittelimme teetä, kävelimme pimenevässä illassa takaisin teltoille. Pääsimme perille 23 tuntia lähdön jälkeen väsyneenä. Hieno päivä vuorilla. Onneksi ilta oli lämmin. Teimme ruokaa ja pääsimme vihdoin hyvin ansaituille unille. Seuraavaksi päiväksi oli suunnitteilla lepoa joten pitkät unet oli tiedossa.

Lauri kiipeää Whillans-Cochranen alkua

Aamulla heräsin kylmyyteen joskus vähän ennen kuutta. Toppatakkia päälle ja takaisin unille…. “Hello, is anybody there. We need some help” herään jonkun kaiffarin huuteluun teltan ulkopuolella juuri kun olen ummistanut silmäni. Pian selviää että muutaman kilometrin päässä Fitz Royn Supercanaleta-reitillä on sattunut onnettomuus. Jenkkikiipeilijä on saanut kiven polveensa eikä pysty kävelemään pois.

Lauri ja taustalla maailman pähein vuori Cerro Torre

Lyhyiden yöunien jälkeen nopeasti teetä ja kakkua naamaan ja lähdetään kävelemään taas. Pelastusoperaatio tiedossa. Leiristä on kerätty noin kymmenen miehen vahvuinen joukko ja parin tunnin samoilun jälkeen kohtaamme viiden miehen ryhmän kantamassa  köydestä ja sauvoista tehdyillä baareilla loukkaantunutta kiipeilijää.

Poincenot varjona

Tilannekatsaus. Kaverin jalassa ei kysyttäessä ole tuntoa laisinkaan. Huolestuttavaa. Lauri leikkaa housut polvesta auki ja alta paljastuu tiukka verinen sidos. Ilmeisesti polvi on aikaisemmin vuotanut melko runsaasti. Sidos auki ja alta paljastuu turvonnut polvi ja pieni ihorikko. Parin minuutin kuluttua tunto palaa jalkaan ja olo helpottuu. Annetaan vielä pari Panacodia naamaan. 

Pelastus onnistuu erinomaisesti. Meitä on noin viisitoista kaveria kantamassa ja matka sujuu uskomattoman joutuisaan haastavasta ympäristöstä huolimatta. Erityisen hyödylliseksi osoittautuu Johan niminen jenkkikiipeilijä joka ottaa johdon koko hommasta. Myös Laurin ensihoitajan taidoille löytyy käyttöä. Välillä keitellään kuumaa juomaa ettei potilas kylmety. Aamulla leiristä on soitettu satelliittipuhelimella pelastusryhmä joka täällä El Chaltenissa toimii vapaaehtoisvoimin. On mahtavaa nähdä miten vastuuntuntoista porukkaa kiipeilijät ovat.

Noin kahden aikaan iltapäivällä olemme saaneet potilaan Piedras Negras leriin. Uskomattoman nopeasti kun näin jälkeenpäin ajattelee. Vastaan tulee pelastusryhmä lääkäreineen ja he ottavat potilaan hoiviinsa ja me päästään vihdoin levolle. Jälkeenpäin kuultuna polvessa oli jonkinnäköinen pieni paellamurtuma ja potilas toipuu hyvin vammoistaan.

Homma pistää siinä mielessä mietityttämään että pienikin tapaturma voi olla vakava näillä vuorilla. Alpeilla helikopteri tulee parhaimmillaan muutama minuutti soitosta. Täällä ei ole helikopteria, ainakaan kovin lähellä ja uhri pitää kantaa, usein kiipeilijöiden voimin, pois vuorilta. Lisätään tähän vielä se että välimatkat on pitkiä ja maasto niin huonokulkuista kun maasto voi nyt vain olla. Tässäkin tapauksessa kannoimme miestä useamman sadan metrin matkan jyrkkää lumirinnettä ylös, potilas joutui laskeutumaan pystysuoraa kalliota köydellä ja joudimme ylittämään haastavia jäätikköosuuksia railoineen. Kaikesta huolimatta potilas oli sairaalassa 16 tuntia tapaturman jälkeen. Ei voi kun kiittää kaikkia mukana olleita hyvästä yhteistyöstä.

Muutenkin mitä reittien olosuhteisiin tulee tänä kautena, niin aika haastavaa on. Kalliokiipeilyyn keli on liian kylmä kun taas voimakas aurinko tekee suurimmasta osasta jääreittejä huonokuntoisia. Jää sulaa irti kalliosta ja on heikkoa. Monet kiipeilijät ovat odottaneet pitkiäkin aikoja päästäkseen kiipeämään jotain ja kun sääikkuna tulee mennään kiipeämään. Tässä on ongelmana se että suuret megaklassikkoreitit keräävät paljon köysistöjä. Ja esimerkiksi juuri Supercanaleta on erittäin vaarallinen tällaisissa olosuhteissa. Alkuosa reitistä on jyrkkää jääränniä ja jos yläpuolella kiipeilee muita köysistöjä kaikki kivet, jos niitä sattuu irtoamaan, tippuu suoraan alla olevien päälle aiheuttaen tilanteita.. Tavallaan on niin kuin talviolosuhteet mutta kuitenkaan ei ole talvi, vaan lämmin kesäkeli. Täytyy vaan ite pitää pää kylmänä ja pysytellä poissa noista paikoista. Kyllä täältä löytyy turvallistakin kiivettävää kunhan ei fiksoidu liiaksi johonkin tiettyyn ja kiipeää sellaista mikä on kunnossa.

Lauantai-iltana reskutuksen jälkeen mentiin teltalle, syötiin, nukuttiin, syötiin lisää ja nukuttiin lisää. Ilta oli tyyni ja kirkas. Aamulla heräsin uskomattomaan tuuleen. Ensin alkoi kuulua kuin kaukainen junan ääni, sellainen ihme jyrinä joka lähestyi ja parinkymmenen sekunnin päästä teltta alkoi tärisemään ja heilumaan holtittomasti. Tuona aamuna oli sääennusteen mukaan kovin tuuli tähän mennessä on ollut, 30 solmua. En tiedä mitä se tarkoittaa Suomalaisella m/s asteikolla mutta opaskirjan mukaan kovin tuulisuositus on 10 solmua. Olin jättänyt kypärän teltan eteen ja sitä ei enää ollut siinä aamulla. Lensi taivaan tuuliin. 

Täällä on hienoja pilviä

Väsyneenä käveltiin kylille. Illalla argentiinalaiset ystävät tekivät erinomaista linssimuhennosta, juotiin vähän punaviiniä ja vietettiin mukavaa aikaa. Tänään on väsynyt päivä. Torstaille on luvattu hyvää keliä joten saa nähdä mitä me keksitään silloin.

Valitettavasti kuvat on taas kovin pienikokoisia. Koitetaan latailla lisää piakkoin.

Kuvakooste part 1

Aguja Guillaumet

Lähestyminen piedras negrasiin

Aguja Guillaumetin huippuharjanteella

Kaunis aamu. Vuoret vasemmalta oikealle: Aguja Poincenot, Cerro Chalten a.k.a Fitz roy ja Mermoz

Lähestyminen Paso Guillaumetiin

Coqueugniot-Guillot

Lähetysmiehen eväät

Mermoz-yrkkää ja Aguja Guillaumet

Jo toinen pieni sääikkuna takana. Pari hienoa muistoa takataskussa ja ensimmäinen Patagonialainen huippu kiivetty. 

Perjantaille säätiedotteet näytti vihreää valoa ja torstai-aamuna lähdettiin kävelemään taas Piedras Negras-leiriin jonne olimme jättäneet suurimman osan kiipeilykamoista kiven alle säilöön. Lumiraja hipoi matalimpia kukkuloita kylän laitamilla ja tiedossa oli kovaa tuulta ja pyryä.

Pari jenkki-kiipeilijää lähti mukaan matkaan ja jaettiin taksi heidän kanssaan Rio Electricolle josta kävely alkaa. Sama lähestyminen kuin viime kerralla, nyt vaan vähän lumisemmassa ympäristössä kun päästiin lähestymisen ylemmille rinteille. 

Olimme melko aikaiseen liikkeellä eikä leirissä ollut vielä ketään muita. Saatiina valittua hyvä telttapaikka suuren boulderin takaa tuulen suojassa. Lumi satoi vaakasuoraan ja muutenkin lunta oli paikkapaikoin reiteen asti. Nopeasti telttaan, ruokaa naamaan ja nukkumaan. Koko ajan leiriin kuului tulevan lisää porukkaa mutta ei jaksanut avata ovea ja katsoa kun keli oli sen verran kamalaa. Illalla kun ovi vihdoin avattiin oli leiriin ilmestynyt varmaan 15 telttaa. Paikka oli kuin pieni basaari telttoineen ja touhuavine ihmisineen.

Aamulla kello oli kahden aikaan soimassa. Teetä ja kakkua naamaan. Tuollaiset kuivakakut on osoittautuneet varsin hyväksi ravinnoksi täällä. Energiaa on painoon nähden yllättävän hyvin ja maistuu hyvältä. Vähän länkeen kolmen lähdettiin tarpomaan. Oltais varmaan lähdetty aikaisemmin mutta odoteltiin että isompi jenkkitiimi lähtee niin ensin niin päästään valmiita jälkiä tarpomaan.

Taktiikka osoittautuikin varsin hyväksi ja lähestyminen Paso Guillaumetiin sujui varsin mainiosti. Jossain vaiheessa saatiin jenkit kiinni ja oli meidän vuoro avata polkua. Onneksi solaan oli enää vähän matkaa oltiin juuri sopivasti solassa kun aurinko alkoi siintää taivaanrannassa värjäten pilvet silmiä hipovan kauniiksi. Mahtava aamu.

Tästä alkoi sitten se varsinainen duuni. Tarkotuksenamme oli mennä kiipeämään Mermozin itäseinälle Jardines japoneses-reittiä. Saatiin yhdeltä ensinousijoista hyvät betat reitille. Paso Guillaumetilta reitin juurelle, lähestyminen on enemmän tai vähemmän kumpuilevaa jäätikköä pari kilometriä. Sinäänsä jäätiköllä tarpomisessa ei ole mitään ihmeellistä mutta reiteen asti ulottuva lumi hidasti menemistä jonkin verran. Alkupuoliskon matkasta saksalainen tiimi avasi hyvin polkua mutta lopulta oli meidän polunavaamisvuoro. Rankkaa hommaa, ei voi muuta sanoa.

Päästiin reitin juureen ja arvottiin mistä lähteä kiipeämään. Originaali reitti kulkee vasemmalta kallioseinämää pitkin. Kalliot oli kuitenkin saman irtolumen peitossa, joten se vaihtoehto oli poissuljettu. Suoraan näytti menevän jääränni, ainoastaan reunarailo näytti vaikealta ylittää. Pienen arpomisen jälkeen Lauri, kovempana jäämiehenä, lähti haastamaan reunarailoa ja jääränniä.

Reunarailo osoittautuikin aikamoiseksi haasteeksi. Viisi metriä reilusti päällekaatuvaa jäätä. Onneksi Lauri on maineensa veroinen lähetysmies hänkkijää meni heittämällä. Pian sain luvan seurata perässä.  Päästiin itse jäärännin kimppuun. Tai no. Jäätä oli kolme senttiä jonka alla oli viisi senttiä ilmaa ja sen jälkeen graniittia. Ei hyvä. Lauri koitti kiivetä muutaman metrin mutta tilanne ei näyttänyt sen valoisammalta joten yksimielisesti päätettiin vallitsevat olosuhteet voittajaksi ja otettiin pakit. 

Sama haikki takasin samaa polkua pitkin paitsi puhurit oli peittäneet jäljet totaalisesti joten taas oli mukavaa polunaukaisemista tiedossa. Puolenpäivän tienoolla oltiin Guillaumet nimisen vuoren itä-seinän alla väsyneinä miehinä. Itäseinämällä sijaitsee monta kiipeilyreittiä, kuten aikaisemmin kiipeämämme jääränni. Vaikka liikkeellä oli monta tiimiä, olimme sen verran myöhässä että kaikki reitit olivat tyhjiä. Vain huippuharjalla näkyi jokunen köysistö.

Meillä oli vaihtoehtoina mennä leiriin, tai kiivetä joku reitti. Taivas oli vetänyt sopivasti pilveen ja superklassikkoreitti Amy näytti houkuttelevalta. Lähdettiin kiipeämään. Ensin pari sataa metriä helppoa jäätä, lopussa pieni kruksi, ja sen jälkeen muutama köydenpituus kalliota joka johtaa lumiselle huippuharjanteelle. Olimme huipulla reilu pari tuntia myöhemmin. Taivas oli pilvessä mutta ilma oli lähes tyyni. Ympärillä kaikki alueen tärkeimmistä huipuista. Lännessä suuri jäälakeus ja idässä suuret tasangot. Täytyy sanoa että mahtavat näkymät. 

Nopeasti alas, kävely leiriin ja 14 tuntisen päivän jälkeen päästiin perille. Pastat ja pari kakkua naamaan ja unille. Uni maistui. Tällä kertaa tuuli ei riepottanut telttaa jaa aamulla 12 tunnin unien jälkeen heräsin auringonpaisteeseen. 

Sääikkuna oli sulkeutumassa, tuuli alkoi yltyä ja vuorenhuiput sulkeutuivat tavanomaiseen pilviverhoonsa. Aika lähteä alas. Saatiin autokyyti sopivasti sillalta takaisin kylille. Sopivasti pari jamppaa oli lähdössä melomaan joelle. Toisen vaimo oli kuskaamassa heitä joen yläjuoksulla ja takasin päästiin hänen kyydillään. Mun ja Laurin lisäksi autossa oli kolme Brasilialaista kiipeilijää, autoa ajava Nainen sekä hänen 15 päivää vanha poikansa, pieni punanaamainen nyytti. Sekä tietysti asiaan kuuluva koira. Matka sujui joutuisasti.

Illalla ruokaa naamaan, pari olutta ja nukkumaan. Uni maittoi taas.

Sää näyttää taas muutaman päivän huonolta. Tuuli pauhaa talonkattoa. Tulee sopivasti muutaman lepopäivä taas väliin ja loppuviikosta on uusien kujeiden aika, kun sää hieman taas selkiytyy. Onneksi lepopäivät voi käyttää boulderoimiseen ja tuossa talon takana on uusi sportti-kiipeilykallio joka pitäisi käydä tsekkaamassa. Eiköhän siinä muutama päivä kulu joutuisaan.

Harmittavaista kun tä netti on niin järjettömän hidas niin ei saa kuvia latailtua. Kuvat tulee sitten myöhemmin.

Jääkiipeilyä Aguja Guillaumetilla

Vihdoin päästiin El Chalteniin ja ollaan oltu täällä jo muutama päivä. Perjantaina iltapäivällä päästiin kylille ja löydettiin tiemme Aylen Aike hostelliin. Mahtava paikka. Talon isäntä Sebastian on erikoinen mutta todella mahtava tyyppi. Whats up you mother fu###rs on perus tervehtimistapa täällä ainakin Seban puolesta.  Hostellin asiakaskunta koostuu päääosin kiipeilijöistä eripuolilta maailmaa. On muutama Jenkki, jokunen britti, jokunen argentiinalainen sekä muutamia muita tyyppejä muualta päin maailmaa. Todella kodikas paikka elellä.

Nukuttiin yön yli univelkoja pois ja sääennustukset näytti sunnuntaille muutaman tunnin sääikkunaa joten päätettiin heti lähteä mäelle viemään kamoja ja katsomaan miltä mestat näyttää.
Lähestymiset täällä on tunnetusti pitkiä. Päätettiin mennä Piedras negras leiriin josta on parhaat lähestymiset useille reiteille Fiz Royn massiivilla. Ensin autokyyti 15 km Rio Elecrticolle josta alkaa itse lähestyminen. Kymmenisen kilometriä kävelyä ja kilometri korkeuseroa.

Lähestyminen on mukavaa lehtimetsikköä joen vartta mukaillen. Ainoa haittapuoli on puolessa välissä oleva yksityismaa ja siellä oleva Piedras del frailen yksityinen leirintäalue. Paikan omistaja on keksinyt veloittaa läpikulkijoilta 150 pesoa rahaa kävelystä. No, onneksi saatiin informaatiota että maksamiselta pystyy hyvin välttymään kunhan kävelee metsän halki leirin ohi. Mehän käveltiinkin melkeen koko matka mettässä kun ei oikeen tiedetty missä leiri on, eikä maksettu.

Koko ajan tuli porukkaa vastaan jotka olivat tulossa mäeltä alas. Olosuhteet on kuulemma sietämättömät ja joltain oli teltan kaaret katkenneet ja joku toinen oli lähtenyt teltan kanssa lentoon.  Aika perus tuuli.

Päästiin leiriin ja lyötin teltta pystyyn. Aurinko alkoi juuri sopivasti paistamaan ja tuulikin tyyntyi hieman. Ei paha. Pastat naamaan ja käytiin unille. Tänne asti kun ollaan päästy ni kyllä jotain täytyy koittaa kiivetäkin.

Pistettiin kello herättämään kahdelta. Kello soi, taivas oli kírkas mutta tuuli tuntui siltä että teltta repeää ihan minä hetkenä hyvänsä. Kello uudelleen soimaan neljältä. Sama tilanne paitsi taivas oli vetänyt pilveen ja saitoi lunta. Päätettiin nukkua.

Seitsämältä kun herättiin keli olikin ihan hyvä joten päätettiin lähteä katsomaan lähestymistä Aguja Guillaumetille, jolla on lähimmät kiipeilyreitit tuosta paikasta katsottuna. Teetä ja kakkua naamaan. Aamupalaksi tosiaan syötiin yks kuivakakku puoliksi. Hyvää energiaa.

Lähestyminen on 600 korkeuseromeriä helppoa lumikävelyä ja kiipeilyä sellaisen solan yli. Nyt oltiin siis länsipuolella harjannetta ja tuuli puhaltaa lännestä joten puhurit oli sellaisia että aina välillä piti ryömiä eteenpäin. Jääkiteet ilmassa sai homman tuntumaan lähinnä hiekkapuhalluskoneen edessä oleskelulta.

Päästiin solaan ja vuoren itäpuolelle. Aurinko paistoi ja yllättäen sielä olikin tyyni. Onneksi otettiin kiipeilykamat mukaan ja suunniteltu reitti näytti niin hoikuttelevalta että päätettiin käyttää tilaisuus hyväksi ja antaa yritys reitille.

Reitiksi oltiin valittu Goqueugnot-Guillot. Sellainen helppo 250 metrinen jääränni. 45 minuuttia myöhemmin oltiinkin nakutettu reitti ylös ja tuumittiin huippuharjanteen tuulitilannetta. Tie huipulle sisältää pari köydenpituutta kalliokiipeilyä ja lopullisen huippuharjanteen. Oli mun vuoro yrittää. Lähdin innokkaana yrittämään ensimmäistä helpohkoa kalliopätkää. Heti kun laittoi naaman harjanteen yli into laski aika nopeasti. Sama kun laittaisi naaman ulos sataa liikkuvasta autosta. Järjetön tuuli. Ei mitään asiaa. Eiköhän tää oo meiän huippu tällä kertaa todettiin yhteen ääneen ja laskeuduttiin alas.

Neljän tunnin sääikkuna kuitenkin hyvin käytetty vaikka itse huippu jäi saavuttamatta. Jälkeenpäin kyllä miettii että oliko se tuuli nyt kuitenkaan niin kova.
Kun päästiin teltalle alkoi sataa ja tuuli yltyi aivan järjettömäksi, siis vielä järjettömämmäksi mitä se oli ollut. Lähdettiin kävelemään takasin kylille, saatiin autokyyti loppumatkalle liftattua ja kuudelta oltiin hotellilla. Pari hienoa päivää vuorilla.

Voi olla ihan tyytyväinen edes tuohon kiipeilyyn mitä saatiin pienessä sääikkunassa tehtyy. Parempi näin verrattuna siihen että kaikki muut olivat kylillä boulderoimassa ja valittelemassa huonoa keliä.

Sää on yleisesti ottaen ollut Super huonoa, ainakin verrattuna aikaisempiin pariin vuoteen. Tää on vissiin sitä normaalia Patagoniakeliä. Kukaan ei ole oikeen saanut kiivettyä mitään. Muutama hassu nousu silloin tällöin. Hostellilla on muutama ihan nimekäs Brittikaveri jotka on olleet täällä Joulukuun alusta ja saaneet kiivettyä kaksi reittiä. Toivottavasti kelit paranee. Tai ainakin täytyy käyttää ne pienet sääikkunat hyväksi mitä annetaan.

Tänään on lepopäivä ja aika menee tavaroiden uudelleen järjestelyssä ja sääennustuksia tarkkaillessa. Nyt näyttää siltä että loppuviikolle olisi tulossa yksi potentiaalinen päivä joten silloin täytyy olla mestoilla.

Nettiyhteys ainakin täällä hotellilla on niin huono että kuvien lähettämisestä ei tule mitään joten teksteillä mennään ainakin toistaiseksi. Kylillä on paljon nettikahviloita joten täytyy koittaa sitä kautta joku päivä.

Team Patagonia kiittää ja kuittaa tältä erää!

Matkustamisen tuskaa, osa 2.

Toinen yö lentokentällä. Tän päivän matkustus ei nyt sit enää oo kulkenutkaan niin smootisti kun olis toivonut. Jo pelkkä Patagoniaan pääsy näyttää olevan oma vaikeutensa.

Viime yö meni tosiaan lentokentällä. Sain ehkä nukuttua noin tunnin ja aamulla asteltiin toiveikkaana lähtöselvitykseen. Sekin meni hienosti ja siirryttiin vielä enemmän toiveikkaana odottelemaan lentoa. Aamu oli sateinen ja ukkonen pauhasi.

Ensin peruttiin yksi kotimaan lento ja pienen ajan kuluttua koko lista näytti siltä että ihan heti ei matkaan päästä. Pian koko El Calafate nimi hävisi listalta. Selviteltiin asiaa ja lennot vaan oli ukkosmyräkän vuoksi myöhässä. No, aikaa kului ja yksikään lento, ainakaan sisämaan lento, ei lähtenyt. 

Porukka alkoi käymään vähän jopa kuumana. Pientä mellakan tuntua ilmassa. Todella vähän informaatiota saatavilla mistään. Keli muuttui paremmaksi eikä niitä lentoja lähtenyt vieläkään. Jossain vaiheessa, oltiin siis odotettu jo kuutisen tuntia, lentoja alettiin perumaan ja joka kerta kun lento peruttiin koko odotusaula ehkä viidensadan matkustajan voimin ryhtyi kunnon vihellysaplodeihin. Hyvä meininki.

Lopulta koitti meidänkin lennon peruuttaminen ja siirryttiin odottelemaan jatkotoimenpiteitä. Tässä vaiheessa selvisi ettei edes tosiaan olis ollut mitään konetta saatikka henkilökuntaa jolla meiät olis lennätetty. Silti peruuttamisen syy oli huono ilma. Kävi jossain vaiheessa mielessä oliko mitään konetta koskaan ollutkaan ja koska syy on säästä johtuva lentoyhtiöltä vähenee vastuu aika merkittävästi.

Kaikki porukka, siis parin lentokoneellisen verran, siirrettiin takasin check in tiskeille josta meidät ohjattaisiin uusille reiteille. Porukkaa oli ja palvelutiskejä tasan yksi. Eihän siitä mitään tullut.

No sitten joku huomasi seikan ja alettiin hoitaa lisää porukkaa tiskeille. 

Eipä siitä porukasta juuri apua ollut kun kukaan ei tiennyt mitä pitäis tehdä ja miten. Jossain vaiheessa joku virkailija alkaa huutamaan nimeltä porukkaa siitä kolmensadan hengen huligaanijengissä, sanomattakin selvää ettei siitäkään tullut mitään. Peruskatastrofaalista toimintaa. Missään vaiheessa ei ollut mitään tietoa siitä lennosta. Päästäänkö lähtemään tänään vai huomenna, vaiko koskaan.

Sinällään tilanne ei nyt meille ollu mitenkään stressaava. Tai olishan se nyt mukava päästä perille mut aikaa on kuitenkin sen verran tässä että ei tollasesta nyt niin paljon jaksanu stressata. Lomallahan tässä ollaan.

No lopulta tuli tieto että lento lähtee ja itse asiassa niitä lähti kaksi. Molemmat Calafateen, toinen Barilochen kautta. Helpottava tieto. Saatiin myös  Aerolinas Argentinasin tarjoama sapuska joten eihän siinä nyt oikeestaan sitten ollut minkäänlaista hätäpäivää.

Meiän lento oli charterkone joka toi meidät lopulta kaksitoista tuntia myöhässä tänne El calafateen. Sanomattakin selvää ettei täältä puolenyön aikaan pääse mihinkään Chalteniin, joten jäätiin tänne nyt sitten yöksi. Bussin pitäis lähteä aamukahdeksalta.

Pitkä päivä ja todella väsynyt matkailun kommervenkeista mutta kaikki on erinomaisesti ja ainakin ollaan nyt PATAGONIASSA ja kartasta katsottuna aikamoisen maailman äärellä

! JIIHUU!

Matkustaminen on tuskaista!

Tiimi valmiina lähtöön!

 Karkeasti arvioituna 24 tuntia matkustusta on nyt takana. Lauri tuli omine kyyteineen suoraan hektisestä työvuorosta jostain päin pirkanmaata ja mä sain kyydin Isältä ja Henrikalta (Suuri Kiitos!) Helsinkiin lentokentälle. Hyvissä ajoin ehdittiin vaikka aina sitä mietti jos jokin menis pieleen ja ei ehtiskään lennolle… Itse asiassa Laurilla oli jo taksi varattuna heittämään se sieltä jostain Pirkanmaalta Helsinki-vantaalle. Meni duunivuoro sen verran tiukaksi. No hyvin kaikki meni!

Jossain Afrikan yläpuolella

No ensimmäinen lento sujui hienosti Amsterdamiin sujui hienosti. Puolijuoksua sukkuloitiin läpi Schipholin. Kiitos nykyisten sirupassien , akaa ei kulunut loputtoman pitkässä passijonossa vaan päästiin puikahtamaan ohitse.

Buenos Aires

Sitten koitti se matkan tuskasin osuus. 14 tuntia lentokoneessa maailman laidalle. Se on pitkä aika se. Tavallisessa turistiluokan istuimessa tavallisella turistiluokan jalkatilalla. Koitin lievittää tuskaa nauttimalla aterioilla hieman viiniä ja muuten matka kului katsellessa elokuvia ja välillä nukkuen jossain hartioita kuluttavassa asennossa. Ei sitä viiniäkään jaksanu sitten kuitenkaan litkiä. Vihdoin tuska lähestyi loppuaan ja alla siinsi loputon Buenos Aires. Jääätävän suuri kaupunki!

Go pro kuntoon

Nyt ollaan sitten yötä Buenos Airesissa  Ezeizan lentokentällä. Käytiin vetämässä iltapalaksi maukkaat hampurilaiset mäkkärissä ja nyt koittaa keksiä jotain ajanvietettä. Lauri vetää sikeitä tuloaulan lattialla ja mä koitan keksii tekemistä. Sen verran sain nukuttuu lennolla ettei ihan liikaa väsytä. Jatkoyhteys El calafateen lähtee aamulla kahdeksan aikoihin joten tässä on hyvin 12 tuntia tapettavana.

Lauri ja Holiday Inn Ezeiza

Täällä on hullun kuuma. Kunnon sellanen painostava ilma ja 30 astetta. Ulkona alkoi juuri hulluna ukkostamaan. Siistiä kun iso salamavalo välkyttää pimeällä yötaivaalla. Eteläänpäin kun mennään niin eiköhän se säätila siitä viilene.

Matka jatkuu ja huomenna päästään pelipaikoille!