Patagonian dream 2014: Chiaro di luna

Viimeiset neljä päivää keli on ollut täydellinen. Ehkä hieman kuuma tällaiselle pohjoisen kylmään tottuneelle. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja usein ilma seisoo lähes paikallaan. Hienoa keliä olla vuorilla.

Me lähdettiin tiistaina kävelemään Niponinoa kohti. Vihdoin oli luvattu se täydellinen sääikkuna jota tässä on odoteltu jo kuutisen viikkoa. Säätiedotus lupasi aurinkoa, lämpöä, kevyttä tuulta…. aika kiivetä kalliota.

Kävely niponinoon sujui vaivattomasti. Kun reitti on entuudestaan tuttu sujuu kävelykin joutuisammin, tai ainakin siltä se tuntuu. Illansuussa olimme perillä ja saaneet leirin pystyyn. Sama vanha kivenreuna mutta tällä kertaa ei tuuli koittanutkaan repiä telttaa riekaleiksi eikä satanut vettä.

Keskiviikko meni auringosta nauttiessa ja iltapäivällä siirryttiin aivan suunnitellun reitin juureen, jotta aamulla olisi lyhyempi lähestyminen sekä jotenkin sääennuste antoi olettaa ettemme olisi ainoa tiimi reitillä ja halusimme olla ensimmäisinä kiipeämässä.

Meillä oli paljon ruokaa, keittelimme kahvia ja nautimme iltapäivän auringosta. Oli lämmin.

Torstaina aamulla kuuden aikaan olimme saaneet itsemme reitin ensimmäisen köydenpituuden alkuun. Reitiksi olimme tällä kertaa valinneet superklassikon, Chiaro di Lunan, Saint Exuperylle vajaa 800 metriä kalliota ja vaikein köydenpituus 6b+. Kiipeilyn pitäisi olla parasta mitä alueelta löytyy tuossa vaikeusasteessa.

Reitin ensimmäiset köydenpituudet seuraavat hienoa ramppia ja kiipeily on laadukasta. Sen jälkeen on pari köydenpituutta seinämäkiipeilyä jonka jälkeen tulee isot hyllyt noin reitin puolivälissä. Niiltä siirrytään ylemmälle seinämälle jonka neljä köydenpituutta vievät ylemmälle hyllylle. Tässä kohtaa täytyy siirtyä muutama kymmenen metriä sivulle josta halkeamasysteemi johtaa neljän köydenpituuden verran huipulle.

Aluksi kiipeily sujui joutuisasti. Vaikein köydenpituus on heti alussa ja se meni hienosti. Vaikka aurinko ei vielä paistanut seinälle, oli mukavan lämmintä kalliokiipeilylle. Ensimmäiset kymmenisen köydenpituutta meni kohtalaisen nopeasti kunnes saavuimme keskiosan jäisille halkeamille jotka osoittautuivat melko haastaviksi. Koetimme etsiä sopivaa tietä jäisen osion yli. Kaikki vähäisetkin jääkiipeilyvälineet olivat reitin juurella jonne olimme ne jättäneet aamulla.

Pitkään pähkäiltyämme, ja koiteltuamme eri vaihtoehtoja joista jokainen tuntui enemmän tai vähemmän huonoilta, löysimme vaihtoehtoisen mutta kuivan reitin tämän osion yli. Kiipeily tällä köydenpituudella oli kohtalaista lukuun ottamatta erittäin heikkoa kivenlaatua. Graniitti tuntui murenevan käsiin. Saimme kuitenkin hiivittyä ylös seuraavalle suuremmalle hyllylle.

Hyllyn jälkeen kiipeily oli hienoa kiipeilyä halkeamia pitkin ylöspäin. Vaikein näistä neljästä köydenpituudesta oli todella upeaa kiipeilyä hienoa halkeamaa pitkin ja suurimmalta osin hyvin varmistettavissa. Tässä vaiheessa alkoi olla jo väsynyt ja iltapäivä alkoi olemaan pitkällä. Pääsimme kuitenkin ylös ja viimeisten neljän köydenpituuden kimppuun.

Lauri lähti haastamaan välillä märkiä ja välillä jäisiä halkeamia. Metri metriltä taistelimme tietä ylöspäin. Aurinko paistoi vielä mukavasti lämmittäen. Väsymys painoi koko ajan enemmän ja käsien iho alkoi olla koetuksella. Samoin kiipeilykengät painoivat jalkoja ja varpaat tuntuivat räjähtävän.

Pääsimme huippuharjanteelle illalla joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä. Ilta alkoi hämärtyä. Halusimme aloittaa laskeutumisen valoisaan aikaan joten vain toiselle meistä oli aikaa käydä huipulla. Lauri oli köysistössä ensimmäisenä joten varmistin hänet huipulle ja alas, ja aloitimme laskeutumisen. Molemmat miehet olivat kaikkensa antaneet mutta matka oli vasta puolivälissä.

Laskeutuminen sujui kohtalaisen hyvin. Pitkällä halkeamareitillä laskeutumisessa riskinä on aina köysien jumiutuminen. Onneksi köydet tulivat alas joka kerta, ainakin alkumatkasta. Olimme ottaneet reitille mukaan vain pari litraa juomaa joten jano alkoi painaa kehossa melko paljon. Löysimme pieniä vesilammikoita joista saimme kuitenkin ryystettyä vettä suurimpaan janoomme.

Köydenpituus köydenpituudelta laskeuduimme alaspäin ja välillä pidimme hengähdystaukoja jotta aivot ja keho saisi välillä vähän lepoa. Laskeutumisankkurit olivat suurimmaksi osaksi hyviä mutta muutamia nauhalenkkejä ja kiiloja jouduimme jättämään ankkureihin jotta homma olisi turvallista.

Kello oli siirtynyt jo aamun tunneille kun pääsimme viimeisten laskeutumisten yläpäähän. Kerran köydet jäi pahasti jumiin halkeamaan ja jouduimme hakemaan ne kiipeämällä. Itse asiassa köysi jäi kaksi kertaa samaan kohtaan kiinni mutta lopulta se saatiin alas.

Olimme jättäneet kengät ensimmäisen vaikean köydenpituuden alle. Kuitenkin nyt huomasimme että varsinainen laskeutumisreitti ei seurannutkaan diagonaalisti kulkevaa vaikeaa köydenpituutta vaan meni suoraan alas. Saadaksemme kengät jouduimme vähän säätämään köysien kanssa, kiipeämään, laskeutumaan ja kiipeämään uudelleen.

Lopulta olimme takaisin reitin juurella kello kuusi aamulla, 24 tuntia lähdön jälkeen, väsyneinä mutta taas niin onnellisina. Pääsimme takaisin makuupusseille, teimme ruokaa ja joimme paljon. Oli nautinnollista juoda ja syödä pitkän päivän jälkeen. Nukuimme muutaman tunnin. Väsymyksen tilasta kertoo se, että heräsin kesken unien enkä tajunnut varmaan minuuttiin missä olin. Soittimesta kuului musiikkia mutta en tajunnut että mistä se tulee ja ihmettelin sitä aikani. Aika villi fiilis. Unien jälkeen kävelimme takaisin Niponinoon teltalle. Söime lisää ja nukuimme lisää ja taas söimme. Onneksi tällä kertaa ruokaa oli riittävästi.

Olimme ajatelleet kiipeävämme myös toisen linjan lauantaina mutta pitkä torstain kiipeilypäivä vei voiton näistä haaveista. Täytyy sanoa että lähes 800 metrisen reitin kiipeäminen ja laskeutuminen päivässä on aikamoisen raskas homma. Superdomon kiipeäminen oli raskas homma mutta tämänkertainen keikka oli kyllä vielä paljon raskaampi. Superdomolla laskeutuminen oli superhelppoa (tai ei nyt ehkä superhelppoa mutta helpompaa),ja sujui joutuisasti. Saint Exuperillä laskeutumisessa piti koko ajan miettiä esimerkiksi köysien kanssa säätämisessä.

Ylöspäin mennessä homma sujui joutuisaan mutta keskiosan jäiset halkeamat veivät paljon energiaa. Ei ehkä niinkään paljon fyysistä energiaa mutta psyykkinen puoli oli koetuksella. Samoin laskeutuminen on todella raskasta hommaa. Pienetkin epäonnistumiset voi lisätä seinällä vietettävää aikaa merkittävästi. Esimerkiksi köysien jumittaminen voi helposti viedä ylimääräisen tunnin ja kun on väsynyt ja asennoitunut pääsemään pian lepäämään se on todella raskasta. Täytyy vaan muistaa hoitaa homma rauhassa ja hätäilemättä että homma pysyy hanskassa. Todella hieno kiipeilykokemus joka tapauksessa. On hämmentävää miten hyvin sitä kuitenkin pystyy toimimaan väsyneenäkin.

Eilen kävelimme kylille takaisin. Pikainen suihku, pizzaa, jäätelöä ja lasillinen tai pari hyvää punaviiniä. Jouduimme nukkumaan yön siivoushuoneen varapedeillä mutta yöunet oli silti taattu pitkän reissun jälkeen.