Domo Blanco

Istun lumisella tasanteella. Keitin pihisee jalkojen juuressa. Kello on yksi yöllä. Tuuli puhaltaa irtonaista lunta joka paikkaa. Siitä huolimatta olo on suhteellisen mukava, lämmin. On pimeää. Laakson toisella puolella valtavilla Fitz Royn rinteillä näkyy otsalamppu pimeyden keskellä. Tuuli puhaltaa välillä, muuten on täysin hiljaista. Olemme pari tuntia aikaisemmin seisseet Domo Blancon huipulla ja nyt laskeudumme samaa reittiä alaspäin. Väsynyt mutta onnellinen olo.

…Ensin kuitenkin palataan muutama päivä taaksepäin.

Team Aylen Aike

Ilma on taas ollut perushuono. Päivät kuluu kiipeillessä täällä laaksossa. Hyvää ajanvietettä on myös vaeltelu vuorilla. Viime keskiviikkona lähdin kävelylle läheisille kukkuloille. Oli mahtavaa olla mäellä yksinään. Pääsin pienen kukkulan huipulle ja jäin hetkeksi istuskelemaan ja syömään eväitä. Istuin aivan hiljaa ja nautin auringon lämmöstä. Noin sadan metrin päähän kallion reunalle laskeutuu suuren suuri Andien kondori, legendaarinen lintu jonka olemme nähneet niin monta kertaa leijailevan laakson yläpuolella.

Nyt saan hyvän kuvan, ajattelen, ja lähden hiipimään kallion harjaa linnun suuntaan. Hiljaa, hiljaa hiippailen eteenpäin. Lintu istuu paikallaan ja nauttii maisemista. Pääsen yllättvän lähelle ja suuren koiran kokoinen lintu istuu vain muutaman metrin päässä minusta. Ilkeän näköinen lintu. Mahtava luontokokemus. Kuvailen lintua hetken kunnes se levittää siipensä ja liitelee tiehensä.

Andien Kondori

Torstaina sääennuste loppuviikolle näyttää vähän parempaa ja lähdemme kävelemän Torren laaksoon kohti Niponinon leiriä. Niponinon leiri on kolmas suurista kiipeilijöiden telttailualueista Cerro Torren juurella. Kävelymatka on pitkä. 20 kilometriä ylämäkeä, alamäkeä, metsää, moreenia, jäätikköä ja lunta myöhemmin pääsemme väsyneenä leiriin. Teltta pystyyn, vähän ruokaa naamaan ja aika käydä unille. Uni maistuu

Tirolilainen joen ylitys

Pari seuraavaa päivää osoittautuukin sään puolesta aikamoiseksi fiaskoksi. Istuskellaan teltassa ja aina välillä käydään vähän kävelyllä. Sataa räntää ja ulkona oleskelu ei oikein kiinnosta. Ankea keli. Onneksi hyvä paksu kirja auttaa ajankulumisessa.  Välillä myös syödään vähäisiä ruokavarantojamme.

Sunnuntaille luvattiin parasta keliä. Saamme vahvistuksen hyvälle kelille lauantaina kun muutama kiipeilijä saapuu leiriin. Lähdemme aamuyöstä kävelemään reitille.

Alkukaudesta lähes paikallistunut kovan luokan kiipeilijä Mikey Schaefer on avannut Domo Blanco vuorelle uuden reitin josta on saman tien tullut lähes superklassikko. Reitin Nimi on Super Domo ja se on nähnyt enemmän nousuja tällä kaudella kuin mikään muu kovemman luokan reitti massiivilla. Itse asiassa toistonousun päivänä, Domo Blancon hupulla olleiden määrä moninkertaistui kertaheitolla.

Lähestyminen sujuu ongelmitta. Myös kanadalaiset Alek ja Fred ovat lähdössä kiipeämään reittiä ja kävelemme suurimman osan matkasta yhdessä. Myöhemmin jatkamme reitillä enemmän tai vähemmän yhtä matkaa. Aurinko värjää noustessaan taivaanrannan ja hieman myöhemmin vuorenhuiput sanoinkuvaamattoman kauniiksi. On rauhallinen keli.

Reitti koostuu tavallaan kolmesta erillisestä osasta jotka yhdistyvät toisiinsa lumipoikkikuluilla. Jokainen osuus reitissä tuo aina jotain uutta ja mielenkiintoista. Myös vaikeus lisääntyy ylöspäin mentäessä.

Cerro Chalten aamunkoitteessa

Ensimmäinen osuus on Helppoa lunta ja jäätä. Se menee mukavasti ja nopeasti. Toinen osuus alkaa hieman vaikeammalla mixtakiipeilyllä ja hankaloituu ylöspäin mentäessä. Varsinainen kruxi-koydenpituus on juuri ennen toiselle lumipoikkikululle saapumista. Lähden ensin kiipeämään väärää jääränniä ja saavun mahdottomalta tuntuvan kalliopätkän alle ja joudun laskeutumaan takaisin varmistuspisteelle.

Lauri toisella köydenpituudella

Alek lähtee vuorostaan haastamaan jääränniä hieman oikealta ja taistellen saa itsensä ylös. Hyvää ja hankalaa kiipeilyä. Seuraamme perässä ja pääsemme toiselle lumipoikkikululle. Reitin loppukliimaksi näyttäytyy kokonaisuudessaan päästessämme lumikentälle. Vajaa 200 metriä enemmän tai vähemmän pystysuoraa jäätä ja viimeinen köydenpituus lähtee mahtavasta luolamuodostelmasta. Alek ja Fred menevät nyt edellä ja päätämme keitellä lumihyllyllä vähän lämmintä juomaa odotellessamme.

Fred lähtee haastamaan ensimmäistä jääpätkää ja pääsee vajaa puoleenväliin kunnes huonoksi onnekseen hänen jäärauta hajoaa. Niille jotka tietävät jääraudan rakenteesta jotain, kanta- ja varvasosaa  yhdistävä kappale katkeaa ja kärkiosa tipahtaa syvyyksiin. Kanadalaisten leikki loppuu siis tähän. He joutuvat laskeutumaan alas.

4 viimeistä köydenpituutta Superdomolla

Viimeinen köydenpituus jyrkkää jäätä

Me jatkamme ylöspäin. Lauri saa kovempana jäämiehenä vastuun jään kiipeämisestä ja minä seuraan parhaan taitoni mukaan perässä. Aikaa kuluu mutta nyt ollaan jo sen verran lähellä huippua että sinne mennään vaikka väkisin. Ilma muuttuu kylmäksi ja säännöllisin väliajoin ränniä pitkin sataa puuterimaista lunta niskaan tehden olosta ajoittain todella epämukavan. Taistellen mennään ylöspäin jääruuvi jääruuvilta. Käsivarsia alkaa väsyttää ja muutenkin alkaa olla jo aika potkittu olo. Kylmyys tunkee luihin ja ytimiin. Kello lähentelee kahdeksaa illalla kun ollaan vaikean kiipeilyn lopussa.

Huipulle on vielä parinkymmenen minuutin kävelymatka helppoja lumirinteitä ja olemme huipulla. Tuulee aivan järjettömästi ja sataa lunta mutta jotenkin sitä ei huomaa. Pitkän taistelun jälkeen saavutamme huipun ja olo on mitä mahtavin, helpottunut. Ympärillä näkyy vain valkoista. Olemme totaalisen lumimyrskyn keskellä. Nopeat huippukuvat ja aika lähteä alaspäin. Olemme aikaisemmin pähkäilleet että kunhan pääsemme aloittamaan vaikeampien köydenpituuksien laskeutumisen ennen pimeää, pitäisi laskeutumisen sujua ongelmitta.

Domo Blanco cumbre! Superdomo 500m. WI5, M6

Huippukuva

Päätämme hoitaa laskeutumisen rauhassa ja aikaa säästelemättä vaikka kello onkin jo paljon. Niin monista tarinoista on saatu lukea miten onnettomuudet tapahtuvat aina laskeutuessa kun tavallaan tavoite on saavutettu, pistetään aivot narikkaan ja aletaan hätäilemään.

Ensimmäiset jääköydenpituudet laskeudumme Abalakov-jääankkureista. Pitkällä jääruuvilla tehdään v:n mallinen tunneli josta saa hyvän ankkurin kun siitä pujottaa muutaman millin paksuista narua läpi. Etenemme hitaasti mutta tasaisesti. Pimeys laskeutuu vuorten ylle mutta onhan meillä hyvät otsalamput joilla valaista maisemaa.

Välillä keittelemme vähän lämmintä mehua. Ihan vaan juodaksemme sekä siksi että saa homman keskeytettyä hetkeksi. Väsyneenä rupeaa muuten helposti hätäilemään ja tekemään tyhmiä virheitä.

Laskeutuminen sujuu lopulta ongelmitta. Joudumme uhraamaan muutaman metrin narua, muutaman nauhalenkin ja muutamia kiiloja. Pääsemme jäätikölle onnellisena joskus yhden ja kahden välillä yöllä oltuamme seinällä parikymmentä tuntia.

Olemme jättäneet aamulla repun ja sauvat reitin juureen lumikuoppaan. Jätimme yhden vaellussauvan pystyyn lumeen. Vaellussauva oli Alekin ja kiinnitetty reppuun. Kanadalaiset olivat ottaneet vaellussauvansa alaspäin mennessään ja jättäneet yhden meidän sauvoista lumihankeen pystyyn. Sauva oli vaan jätetty pari metriä väärään paikkaan. Kaivoimme yöllä puolitoista tuntia ja aika monta kuutiota lunta sauvan läheisyydestä mutta emme löytäneet reppua ja sauvoja mistään. Jotenkin ajattelimme Kanadalaisten ottaneen repun ja sauvat mukaan ajatellen että ne hukkuisivat lumeen. Lähdemme takaisin leiriin.

Pari tuntia myöhemmin olimme teltoilla mutta reppua ei ollut missään. Kanadalaiset  kertoivat jättäneensä repun ylös. Väsyneen mieli muuttui synkäksi. Asiaa ei auttanut että olimme valvoneet juuri 26 tuntia putkeen ja syöneet koko aikana vain 6 suklaapatukkaa. Tosin missään vaiheessa ei ollut nälkä.

Keittelimme aamun sarastaessa pastaa. Mä olin väsynyt. Jokainen voi miettiä miten väsynyt ihminen voi olla jos on vaikka kävellyt 26 tuntia putkeen. Kello oli kuusi aamulla. Lauri oli niin tohkeissaan repusta että päätti lähteä takasin saman tien etsimään reppua. Hullu kaveri… Tosin ilman reppua on aika hankalaa kantaa tavaroita parikymmentä kilometriä takaisin kylille.

Lauri taisteli tiensä takaisin reitin juurelle, löysi repun ja oli takaisin teltalla vähän yhdeksän jälkeen. Hyvä veto kaiken muun lisäksi. Nukuttiin vielä pari tuntia ja yhden aikaan lähdimme kävelemään takaisin kylille. Ruokavarantomme olivat käyneet aika vähiin ja nälkä alkoi kurnia viimeisillä kilometreillä. Silmissä siinsi kylmä olut ja iso pizza jotka olimme mielestämme vähintäänkin ansainneet.