Jo toinen pieni sääikkuna takana. Pari hienoa muistoa takataskussa ja ensimmäinen Patagonialainen huippu kiivetty.
Perjantaille säätiedotteet näytti vihreää valoa ja torstai-aamuna lähdettiin kävelemään taas Piedras Negras-leiriin jonne olimme jättäneet suurimman osan kiipeilykamoista kiven alle säilöön. Lumiraja hipoi matalimpia kukkuloita kylän laitamilla ja tiedossa oli kovaa tuulta ja pyryä.
Pari jenkki-kiipeilijää lähti mukaan matkaan ja jaettiin taksi heidän kanssaan Rio Electricolle josta kävely alkaa. Sama lähestyminen kuin viime kerralla, nyt vaan vähän lumisemmassa ympäristössä kun päästiin lähestymisen ylemmille rinteille.
Olimme melko aikaiseen liikkeellä eikä leirissä ollut vielä ketään muita. Saatiina valittua hyvä telttapaikka suuren boulderin takaa tuulen suojassa. Lumi satoi vaakasuoraan ja muutenkin lunta oli paikkapaikoin reiteen asti. Nopeasti telttaan, ruokaa naamaan ja nukkumaan. Koko ajan leiriin kuului tulevan lisää porukkaa mutta ei jaksanut avata ovea ja katsoa kun keli oli sen verran kamalaa. Illalla kun ovi vihdoin avattiin oli leiriin ilmestynyt varmaan 15 telttaa. Paikka oli kuin pieni basaari telttoineen ja touhuavine ihmisineen.
Aamulla kello oli kahden aikaan soimassa. Teetä ja kakkua naamaan. Tuollaiset kuivakakut on osoittautuneet varsin hyväksi ravinnoksi täällä. Energiaa on painoon nähden yllättävän hyvin ja maistuu hyvältä. Vähän länkeen kolmen lähdettiin tarpomaan. Oltais varmaan lähdetty aikaisemmin mutta odoteltiin että isompi jenkkitiimi lähtee niin ensin niin päästään valmiita jälkiä tarpomaan.
Taktiikka osoittautuikin varsin hyväksi ja lähestyminen Paso Guillaumetiin sujui varsin mainiosti. Jossain vaiheessa saatiin jenkit kiinni ja oli meidän vuoro avata polkua. Onneksi solaan oli enää vähän matkaa oltiin juuri sopivasti solassa kun aurinko alkoi siintää taivaanrannassa värjäten pilvet silmiä hipovan kauniiksi. Mahtava aamu.
Tästä alkoi sitten se varsinainen duuni. Tarkotuksenamme oli mennä kiipeämään Mermozin itäseinälle Jardines japoneses-reittiä. Saatiin yhdeltä ensinousijoista hyvät betat reitille. Paso Guillaumetilta reitin juurelle, lähestyminen on enemmän tai vähemmän kumpuilevaa jäätikköä pari kilometriä. Sinäänsä jäätiköllä tarpomisessa ei ole mitään ihmeellistä mutta reiteen asti ulottuva lumi hidasti menemistä jonkin verran. Alkupuoliskon matkasta saksalainen tiimi avasi hyvin polkua mutta lopulta oli meidän polunavaamisvuoro. Rankkaa hommaa, ei voi muuta sanoa.
Päästiin reitin juureen ja arvottiin mistä lähteä kiipeämään. Originaali reitti kulkee vasemmalta kallioseinämää pitkin. Kalliot oli kuitenkin saman irtolumen peitossa, joten se vaihtoehto oli poissuljettu. Suoraan näytti menevän jääränni, ainoastaan reunarailo näytti vaikealta ylittää. Pienen arpomisen jälkeen Lauri, kovempana jäämiehenä, lähti haastamaan reunarailoa ja jääränniä.
Reunarailo osoittautuikin aikamoiseksi haasteeksi. Viisi metriä reilusti päällekaatuvaa jäätä. Onneksi Lauri on maineensa veroinen lähetysmies hänkkijää meni heittämällä. Pian sain luvan seurata perässä. Päästiin itse jäärännin kimppuun. Tai no. Jäätä oli kolme senttiä jonka alla oli viisi senttiä ilmaa ja sen jälkeen graniittia. Ei hyvä. Lauri koitti kiivetä muutaman metrin mutta tilanne ei näyttänyt sen valoisammalta joten yksimielisesti päätettiin vallitsevat olosuhteet voittajaksi ja otettiin pakit.
Sama haikki takasin samaa polkua pitkin paitsi puhurit oli peittäneet jäljet totaalisesti joten taas oli mukavaa polunaukaisemista tiedossa. Puolenpäivän tienoolla oltiin Guillaumet nimisen vuoren itä-seinän alla väsyneinä miehinä. Itäseinämällä sijaitsee monta kiipeilyreittiä, kuten aikaisemmin kiipeämämme jääränni. Vaikka liikkeellä oli monta tiimiä, olimme sen verran myöhässä että kaikki reitit olivat tyhjiä. Vain huippuharjalla näkyi jokunen köysistö.
Meillä oli vaihtoehtoina mennä leiriin, tai kiivetä joku reitti. Taivas oli vetänyt sopivasti pilveen ja superklassikkoreitti Amy näytti houkuttelevalta. Lähdettiin kiipeämään. Ensin pari sataa metriä helppoa jäätä, lopussa pieni kruksi, ja sen jälkeen muutama köydenpituus kalliota joka johtaa lumiselle huippuharjanteelle. Olimme huipulla reilu pari tuntia myöhemmin. Taivas oli pilvessä mutta ilma oli lähes tyyni. Ympärillä kaikki alueen tärkeimmistä huipuista. Lännessä suuri jäälakeus ja idässä suuret tasangot. Täytyy sanoa että mahtavat näkymät.
Nopeasti alas, kävely leiriin ja 14 tuntisen päivän jälkeen päästiin perille. Pastat ja pari kakkua naamaan ja unille. Uni maistui. Tällä kertaa tuuli ei riepottanut telttaa jaa aamulla 12 tunnin unien jälkeen heräsin auringonpaisteeseen.
Sääikkuna oli sulkeutumassa, tuuli alkoi yltyä ja vuorenhuiput sulkeutuivat tavanomaiseen pilviverhoonsa. Aika lähteä alas. Saatiin autokyyti sopivasti sillalta takaisin kylille. Sopivasti pari jamppaa oli lähdössä melomaan joelle. Toisen vaimo oli kuskaamassa heitä joen yläjuoksulla ja takasin päästiin hänen kyydillään. Mun ja Laurin lisäksi autossa oli kolme Brasilialaista kiipeilijää, autoa ajava Nainen sekä hänen 15 päivää vanha poikansa, pieni punanaamainen nyytti. Sekä tietysti asiaan kuuluva koira. Matka sujui joutuisasti.
Illalla ruokaa naamaan, pari olutta ja nukkumaan. Uni maittoi taas.
Sää näyttää taas muutaman päivän huonolta. Tuuli pauhaa talonkattoa. Tulee sopivasti muutaman lepopäivä taas väliin ja loppuviikosta on uusien kujeiden aika, kun sää hieman taas selkiytyy. Onneksi lepopäivät voi käyttää boulderoimiseen ja tuossa talon takana on uusi sportti-kiipeilykallio joka pitäisi käydä tsekkaamassa. Eiköhän siinä muutama päivä kulu joutuisaan.
Harmittavaista kun tä netti on niin järjettömän hidas niin ei saa kuvia latailtua. Kuvat tulee sitten myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti