Harhailua Poincenotilla ja päivä vuoristopelastajana

 Viime viikon alkupuolisko meni lepäillessä ja kiivetessä täällä kylillä pienemmillä kallioilla. Loppuviikolle oli luvattu hyvää ilmaa joten keskiviikkona puolilta päivin saimme kyydin Rio Electricon sillalle ja tuttu haikki peruleiriin Piedras negrasiin oli taas edessä.

Lauri topokirjan kimpussa

Sääikkuna näytti aiempaa lupaavammalta joten olimme varanneet mukaan runsaasti ruokaa jotta voisimme viettää pidemmänkin ajan mäellä. 

Sillalta katsottuna sää ylempänä laaksossa näytti synkältä. Ja olihan se kun pääsi lähemmin katsomaan. Vesisadetta ja tuulta. Melkeen kaikki kamat oli enemmän tai vähemmän läpimärkiä päästessämme leiriin. Onneksi olin tajunnut pakata makupussin vesitiiviisti joten se oli sentään kuiva. Aamuyölle oli luvattu sään paranevan joten kello soimaan puolille öin ja nukkumaan.

Sebastian laittaa Wishmasterin soimaan

Kello 00 sataa. Kello 02 sataa. Sen jälkeen ei enää laitettu kelloa soimaan. Säätiedotus oli pielessä ja sade jatkui koko torstaipäivän. Hengailtiin teltalla, syötiin ja nukuttiin. Paikalle oli taas kerääntynyt aikamoinen joukko kiipeilijöitä eripuolilta maailmaa ja jokainen omalla tahollaan juoni suunnitelmia.

Argentiinalaista lihaa

Meillä oli suunnitelmana lähteä Poincenotille, kauniille ja toiseksi korkeimmalle huipulle Fitz Royn massiivissa.. Olimme tehneet suunnitelman Ryanin ja Zachin kanssa. Leirissä oli myös muita innokkaita lähtijöitä Poincenotille. Yksi Etelä-Afrikkalais-Meksikolainen tiimi oli kovasti lyöttäytymässä  meidän matkaan. Pieni keskustelu Yhden jenkkioppaan kanssa sai ne muuttamaan mielensä. “Ootteko hulluja. Noi Suomalaiset lähti kaks tuntia meidän jälkeen käveleen tänne mäelle ja oltiin samaan aikaan perillä. Ette pysy millään niitten perässä.” Etelä-Afrikka-Meksiko meni muulle reitille.

Lähestymistä sateessa

Piedras Negras leiri sijaitsee lähes täysin Fitz-royn massiivin toisessa päässä Poincenotiin nähden. Kello piti laittaa aamulla aikaisin soimaan. Tai oikeastaan kello oli soimassa kello 23 illalla ja lähdettiin matkaan puolenyön aikoihin. Käveltiin ensin viitisen tuntia jäätikön poikki. Onneksi lunta ei ollut aivan yhtä paljon kuin viime kerralla. Keitin oli mukana ja pidettiin pari teetaukoa matkalla. 

Aurinko alkoi juuri värjätä pilviä kauniin oranssiksi kun ylitettiin reunarailo. Vuorena Poincenot on juuri sellainen kuin vuoren kuuluu ollakin. Terävä piikki. Whillans-Cochrane on reittinä superklassikko. Se on helpoin reitti vuorelle. Ensin kolmisen sataa metriä helpohkoa jäätä ja lunta, pari köydenpituutta jyrkempää kiipeilyä jäällä ja kalliolla joka johtaa suurille hyllyille josta on muutama köydenpituus helpohkoa kalliokiipeilyä huipulle. Kuumottavin osuus reitillä on varmaankin reunarailon ylitys ja itse reitille pääsy. Kiipeily kohdassa ei ole mitenkään vaikeaa mutta todella ilmavaa, ja lumirinne jota kiivetään päätyy 500 metriseen pystysuoraan seinämän joten paikka on todella ilmava.

Teetä ja kakkua naamaan

Meidän kiipeily sujui ongelmitta. Päästiin ensimmäisenä reitille. Taakse jäin viisin jenkkikiipeilijää ja pari Itävaltalaista. Lumiramppi meni nopeasti ja sen jälkeen päästiin jyrkempien mixtapätkien kimppuun. Ensimmäinen kruksiköydenpituus oli kalliota jonka päällä jäätynyttä lunta ja jäätä. Lauri oli köyden terävässä päässä ja kuumottava köydenpituus meni hienosti pienen empimisen jälkeen. Päätimme auttaa kanssakiipeilijöitä ja hilasimme yläköyden vaikean kohdan yli heille. Seuraava köydenpituus oli paremmin varmistettavissa mutta ehkä hieman vaikeampi. Oli mun vuoro mennä edellä ja kiipesin 50 metriä jäätä lunta ja kiveä, ihan hyvä ja mielenkiintoinen köydenpituus joka johdatti meidät suurille hyllyille.

Tästä  eteenpäin kiipeilyn pitäisi olla helpohkoa kalliota huipulle. Reitti olikin vaikeampaa seurata kuin oletimme ja kiertelimme ja kaartelimme etsien heikointa kohtaa vuorenrinteessa. Kallio oli kauttaaltaan sentin paksuisessa jäässä ja eteneminen oli hidasta. Asiaa ei helpottanut auringon kääntyminen pohjoisen puolelle, itse olimme eteläpuolella. Oli kylmä ja viima teki olosta sietämättömän. Lisää kerroksia päälle. Untuvatakkia ja toppahousua jalkaan ja taas oli ihan kohtalaisen mukava olla. Muutaman köydenpituuden jälkeen pääsimme vihdoin reitille ja huippuharjanne näkyi muutama köydenpituus ylempänä. 

Iltapäivä oli jo kuitenkin pitkällä ja eteneminen sen verran hidasta että päätimme kääntyä takaisin. Tavoitimme jenkkikiipeilijät vaikeiden köydenpituuksien yläpäässä. Hekin olivat päättäneet jättää leikin sikseen ja kääntyä alas. Muutama tunti laskeutumista, sama kuumottava poikkikulku vastakkaiseen suuntaan ja olimme takaisin jäätiköllä alkuillasta. Odottelimme Jenkkikavereita ja keittelimme teetä, kävelimme pimenevässä illassa takaisin teltoille. Pääsimme perille 23 tuntia lähdön jälkeen väsyneenä. Hieno päivä vuorilla. Onneksi ilta oli lämmin. Teimme ruokaa ja pääsimme vihdoin hyvin ansaituille unille. Seuraavaksi päiväksi oli suunnitteilla lepoa joten pitkät unet oli tiedossa.

Lauri kiipeää Whillans-Cochranen alkua

Aamulla heräsin kylmyyteen joskus vähän ennen kuutta. Toppatakkia päälle ja takaisin unille…. “Hello, is anybody there. We need some help” herään jonkun kaiffarin huuteluun teltan ulkopuolella juuri kun olen ummistanut silmäni. Pian selviää että muutaman kilometrin päässä Fitz Royn Supercanaleta-reitillä on sattunut onnettomuus. Jenkkikiipeilijä on saanut kiven polveensa eikä pysty kävelemään pois.

Lauri ja taustalla maailman pähein vuori Cerro Torre

Lyhyiden yöunien jälkeen nopeasti teetä ja kakkua naamaan ja lähdetään kävelemään taas. Pelastusoperaatio tiedossa. Leiristä on kerätty noin kymmenen miehen vahvuinen joukko ja parin tunnin samoilun jälkeen kohtaamme viiden miehen ryhmän kantamassa  köydestä ja sauvoista tehdyillä baareilla loukkaantunutta kiipeilijää.

Poincenot varjona

Tilannekatsaus. Kaverin jalassa ei kysyttäessä ole tuntoa laisinkaan. Huolestuttavaa. Lauri leikkaa housut polvesta auki ja alta paljastuu tiukka verinen sidos. Ilmeisesti polvi on aikaisemmin vuotanut melko runsaasti. Sidos auki ja alta paljastuu turvonnut polvi ja pieni ihorikko. Parin minuutin kuluttua tunto palaa jalkaan ja olo helpottuu. Annetaan vielä pari Panacodia naamaan. 

Pelastus onnistuu erinomaisesti. Meitä on noin viisitoista kaveria kantamassa ja matka sujuu uskomattoman joutuisaan haastavasta ympäristöstä huolimatta. Erityisen hyödylliseksi osoittautuu Johan niminen jenkkikiipeilijä joka ottaa johdon koko hommasta. Myös Laurin ensihoitajan taidoille löytyy käyttöä. Välillä keitellään kuumaa juomaa ettei potilas kylmety. Aamulla leiristä on soitettu satelliittipuhelimella pelastusryhmä joka täällä El Chaltenissa toimii vapaaehtoisvoimin. On mahtavaa nähdä miten vastuuntuntoista porukkaa kiipeilijät ovat.

Noin kahden aikaan iltapäivällä olemme saaneet potilaan Piedras Negras leriin. Uskomattoman nopeasti kun näin jälkeenpäin ajattelee. Vastaan tulee pelastusryhmä lääkäreineen ja he ottavat potilaan hoiviinsa ja me päästään vihdoin levolle. Jälkeenpäin kuultuna polvessa oli jonkinnäköinen pieni paellamurtuma ja potilas toipuu hyvin vammoistaan.

Homma pistää siinä mielessä mietityttämään että pienikin tapaturma voi olla vakava näillä vuorilla. Alpeilla helikopteri tulee parhaimmillaan muutama minuutti soitosta. Täällä ei ole helikopteria, ainakaan kovin lähellä ja uhri pitää kantaa, usein kiipeilijöiden voimin, pois vuorilta. Lisätään tähän vielä se että välimatkat on pitkiä ja maasto niin huonokulkuista kun maasto voi nyt vain olla. Tässäkin tapauksessa kannoimme miestä useamman sadan metrin matkan jyrkkää lumirinnettä ylös, potilas joutui laskeutumaan pystysuoraa kalliota köydellä ja joudimme ylittämään haastavia jäätikköosuuksia railoineen. Kaikesta huolimatta potilas oli sairaalassa 16 tuntia tapaturman jälkeen. Ei voi kun kiittää kaikkia mukana olleita hyvästä yhteistyöstä.

Muutenkin mitä reittien olosuhteisiin tulee tänä kautena, niin aika haastavaa on. Kalliokiipeilyyn keli on liian kylmä kun taas voimakas aurinko tekee suurimmasta osasta jääreittejä huonokuntoisia. Jää sulaa irti kalliosta ja on heikkoa. Monet kiipeilijät ovat odottaneet pitkiäkin aikoja päästäkseen kiipeämään jotain ja kun sääikkuna tulee mennään kiipeämään. Tässä on ongelmana se että suuret megaklassikkoreitit keräävät paljon köysistöjä. Ja esimerkiksi juuri Supercanaleta on erittäin vaarallinen tällaisissa olosuhteissa. Alkuosa reitistä on jyrkkää jääränniä ja jos yläpuolella kiipeilee muita köysistöjä kaikki kivet, jos niitä sattuu irtoamaan, tippuu suoraan alla olevien päälle aiheuttaen tilanteita.. Tavallaan on niin kuin talviolosuhteet mutta kuitenkaan ei ole talvi, vaan lämmin kesäkeli. Täytyy vaan ite pitää pää kylmänä ja pysytellä poissa noista paikoista. Kyllä täältä löytyy turvallistakin kiivettävää kunhan ei fiksoidu liiaksi johonkin tiettyyn ja kiipeää sellaista mikä on kunnossa.

Lauantai-iltana reskutuksen jälkeen mentiin teltalle, syötiin, nukuttiin, syötiin lisää ja nukuttiin lisää. Ilta oli tyyni ja kirkas. Aamulla heräsin uskomattomaan tuuleen. Ensin alkoi kuulua kuin kaukainen junan ääni, sellainen ihme jyrinä joka lähestyi ja parinkymmenen sekunnin päästä teltta alkoi tärisemään ja heilumaan holtittomasti. Tuona aamuna oli sääennusteen mukaan kovin tuuli tähän mennessä on ollut, 30 solmua. En tiedä mitä se tarkoittaa Suomalaisella m/s asteikolla mutta opaskirjan mukaan kovin tuulisuositus on 10 solmua. Olin jättänyt kypärän teltan eteen ja sitä ei enää ollut siinä aamulla. Lensi taivaan tuuliin. 

Täällä on hienoja pilviä

Väsyneenä käveltiin kylille. Illalla argentiinalaiset ystävät tekivät erinomaista linssimuhennosta, juotiin vähän punaviiniä ja vietettiin mukavaa aikaa. Tänään on väsynyt päivä. Torstaille on luvattu hyvää keliä joten saa nähdä mitä me keksitään silloin.

Valitettavasti kuvat on taas kovin pienikokoisia. Koitetaan latailla lisää piakkoin.